Hyvä seura tekee kaltaisekseen

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin, joten julkaisemme neljän tekstin sarjan opintojen alkuvaiheen kokemuksista.

_____________________________________ 

Sen syyskuisen lauantain jälkeen, kun avasin Jyväskylän yliopiston Mattilanniemen kampuksen oven, mikään ei ollut ennallaan. Tästä ne alkoivat, kirjoittamisen perusopinnot. Työ ja arki olivat louhineet neljä vuosikymmentä ja nostaneet eläkkeelle siirtyessä pintaan nuoruuden haaveen, pitkään hellityn unelman fiktiivisestä kirjoittamisesta.

Kirjoittamiseen olen aina suhtautunut juhlallisesti ja kunnioittaen. Taakse jääneeseen työuraan on liittynyt rutiiniksi muuttunutta tekstin suoltamista palstamäärin. Siitä huolimatta oikea kirjoittaja on minulle aina ollut kaunokirjoittaja, mystinen luova nero. Joillakin sitä kykyä on ja toisilta sitä taas puuttuu. Nyt olin Mattilanniemessä ottamassa selvää, olisiko minulla tuota taitoa.

Syksyn kolme opintojaksoa avasivat silmäni järisyttävällä tavalla. Kirjoittamista voi oikeasti oppia ja siinä voi kehittyä. Kirjoittaminen ei ole pelkkää luovaa kykyä, vaan ennen kaikkea työtä, jota oppii vain kirjoittamalla. Opintojen alussa rykäisin mielestäni punnitun tekstin ja jäin odottamaan muiden kirjoittajien ihailevia kommentteja. Tuli niitäkin, mutta palautteesta ymmärsin, että minun olisi kirjoitettava uudelleen. Ja vielä uudelleen. Työstettävä, tiivistettävä ja typistettävä.

Kaiken tämän uuden keskellä tunsin iloa, jonka kaltaisen luulin itseltäni jo karanneen ulottumattomiin. Kun kurssilla harjoiteltiin runon kirjoittamista, tunne oli kuin aikoinaan uimaan oppiessa, kun järven pohja loittoni tummaksi syvänteeksi ja käsipohja vaihtui ihoa hivelevään liukuun. Kirjoitettaessa draamakohtausta tuntui kuin olisi pitänyt kirjoittaa kädet selän taakse sidottuina. Se oli yhtä häikäisevää kuin aikoinaan polkupyörän kesyttäminen, joka päättyi pystyssä pysymiseen, horjuvaan mutta kuitenkin.

Mutta on ollut muutakin kuin kirjoittaminen. Jokaiseen opintojaksoon on kuulunut alan kirjallisuuteen perehtymistä. Neljän kuukauden jälkeen on korkeintaan saanut varpaat kastettua tutkimukseen, mutta jo kurkistus on ollut huimaava. Minulla on tekniikan alan tohtorikoulutus, mutta lähestymistavoissa ja kirjallisuudessa on paljon tuttua. Alkuasukkaat puhuvat outoa murretta, mutta ovat ystävällisiä.

Hämmentävintä oli huomata, että opintojen alussa tavoitteeksi määrittelemäni ”oman äänen löytäminen” oli tällä tieteenalalla tuttu käsite eikä vain oma ilmaisuni. Tämän löydön tekeminen alan kirjallisuudesta tuntui samalta kuin aikoinaan lapsena Afrikan tähteä pelatessa timantin löytäminen omalla heittovuorolla.

Syksyn mittaan olen myös iloinnut löytämistäni kirjoittajakollegoista. Vaikka yhteisössä näen monien viipottavan kirjoittajina kaukana edelläni, se ei lannista minua. Pikemminkin he tuntuvat vetävän minua mukaansa. Hyvä seura tekee kaltaisekseen.

Olen tullut kaapista ja puhunut julkisesti kirjoittamisestani. Voi olla, että kirjoitan vielä romaanin. Voi olla, että oma ääni jää ainaiseksi raakkumisen asteelle. Olen ymmärtänyt, että tärkeintä on kulkeminen. Olen matkalla. Vain se on varmaa.

Anneli Pirttilä

Möykystä kirjaksi

Kimmo Tuominen

Olen väsännyt kaikenlaisia kirjoitelmia, mutta julkaissut lähinnä tiede- ja asiaproosaa. Vuonna 2008 syntyi kolmas tyttäreni ja tuolloin ilmestyi myös viimeisin tietokirjani.

Isyys- ja perhevapailla sain päähäni ryhtyä leikkimään fiktiolla. Kirjoitin runoja ja tein ensimmäisen luonnoksen siitä teoksesta, josta myöhemmin kuoriutui Pimeän verkon oraakkeli.

Runoilu oli hauskaa ja proosakin maittoi hetken aikaa. Eräänä päivänä tulostin kansainväliseksi läpimurroksi kaavaillun romaanikäsikirjoitukseni. Järkytyin, kun aloin lukea lähes valmiiksi kuvittelemiani liuskoja.

Sokista toivuttuani neuvottelin hetken yliminäni kanssa. Päädyimme yhteistuumin siihen lopputulemaan, että ”bestsellerini” oli möykky: epämääräinen läjä sinne tänne sojottavia juonentynkiä.

Paperit oli syytä repiä ja käsikirjoitustiedosto tuli vapauttaa bittiavaruuteen. Lahjattomuudestani ei kannattanut jättää todisteita.

Päätin keskittyä asiakirjoittamiseen, perheeseen ja päivätyöhön. Arki oli tärkeämpää kuin kuvitelmat.

Paperit onnistuin tuhoamaan, mutta tiedostoista jäi versioita sähköpostiini. Olin lähetellyt niitä itselleni varmuuskopioiksi.

Vuoden 2015 keväällä liityin työväenopiston luovan kirjoittamisen ryhmään. Palasin Pimeän verkon oraakkelin maailmaan kirjoituskurssin viimeisessä harjoitustehtävässä. Kun olin lukenut novellintapaiseni ääneen, sain rohkaisevaa palautetta niin opettajalta kuin kurssitovereiltakin.

Elokuun loppupuolella päätin vilkaista jo kertaalleen hylkäämääni käsikirjoitusluonnosta. Sähköpostista ongitun tiedoston avaaminen osoittautui hankalaksi. Olin lukinnut sen salasanalla, joka oli sittemmin unohtunut.

Hämmästyin, kun lopulta pääsin silmäilemään tiedoston sisältöä. Teksti ei ehkä ollutkaan niin huonoa kuin olin muistanut ja pelännyt.

Möykky oli kuudessa vuodessa pienentynyt ja alkanut muistuttaa sotkuista lankakerää. Umpisolmut saattaisivat aueta uutteralla työllä.

Kirjoittamisen jatkaminen oli silti hankalaa. Tekstin rakenne oli hutera. Sanat karkailivat sinne tänne ja lauseet kompastelivat. Lyöntivirheet kiusasivat kuin hyttysparvi.

Kirjoittamisen kitka vei toistamiseen uskoni siihen, että tekstimöykystä tulisi jotakin. Olin kuitenkin sisuuntunut ja viisastunut, enkä antanut periksi.

Jatkoin käsikirjoituksen työstämistä kirjoittajakoulutuksissa. Sain palautetta ja deadlineja. Kirjan teosta tuli kurinalaisempaa ja projektinhallintani kehittyi.

Ihme tapahtui vähitellen. Tarinalle muodostui juoni ja henkilöhahmot rakentuivat. Maailma sai lisää sävyjä. Lauseet oikenivat ja kappaleet napsahtelivat paikoilleen.

Kun Pimeän verkon oraakkeli ilmestyi lokakuussa 2018, minusta tuli esikoiskirjailija. Pääsin kirjamessuille keskustelemaan tuoreesta teoksestani.

Yliminä tuijottaa minua lukulasien läpi juuri nyt ja käskee tekemään vain järkeviä asioita. ”Arki voittaa aina kuvitelmat”, se sanoo ja rypistää otsaansa. Kirjoitan silti — kirjoitan, vaikka toivoa ei ole.

Toinen möykky paisuu kovalevyllä kuin taikina.

Kimmo Tuominen

Tuoretta verta kaivataan – kutsu kauhun maailmaan

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry julkaisi viime heinäkuussa ainutlaatuisen suomalaisen Tuorettaverta – Kauhukirjoittajan oppaan, jonka ovat toimittaneet Marko Hautala, Anne Leinonen ja Mia Myllymäki.

Kauhukirjallisuus on ollut nosteessa pitkään. Uranuurtajia Suomessa ovat muun muassa Marko Hautala ja Tiina Raevaara, joiden teokset keräävät paitsi lukijoita myös ansaittuja kehuja. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry on valtakunnallinen yhdistys, joka on kunnostautunut kirjoitusoppaiden julkaisijana. Muutama vuosi takaperin yhdistyksessä havaittiin, että kauhu kiinnostaa sekä lukijoita että kirjoittajia, mutta kauhukirjallisuudesta ja kauhun kirjoittamisesta kiinnostuneille ei ole Suomessa julkaistu omaa teosta!

Kauhu on lajina omintakeinen, eikä aina ole helppoa hahmottaa, mikä teos luokittuu kauhuksi. Tuoretta verta -oppaassa Boris Hurtta ja Markus Harju luotaavat artikkeleissaan Suomessa julkaistua kauhua vuodesta 1846 nykypäivään. Tuoretta verta ei siis ole vain kirjoitusopas, vaan sopii myös niille, jotka mieluummin lukevat ja tutkivat muiden kirjoittamaa kauhua.

Kuulin opasideasta kanssatoimittajaltani Anne Leinoselta vuonna 2015, kun olin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n hallituksen uusi jäsen. Kauhuopasta ideoitiin ”toteutetaan sitten joskus” -ajatuksella. Puheenjohtajakaudellani 2016 opashanke ei käynnistynyt, mutta kysyin tuolloin Marko Hautalan kiinnostusta tulla toimituskuntaan. Halusimme Anne Leinosen kanssa oppaan kärkitoimittajaksi kauhun ammattilaisen, joka tuntee genren hyvin. Itse tarjouduin oppaan toimittajaksi oppimismielessä. Olin aiemmin toimittanut novelliantologioita, mutta en artikkelikokoelmaa, ja minua kiinnostivat tietotekstin ja kaunokirjallisuuden toimittamisen erot.

Toimituskunta kokoontui kesällä 2017 Vaasassa, missä ideoimme sisällysluetteloa Marko Hautalan johdolla. Pohdimme myös tarkkaan, keitä kauhun osaajia pyytäisimme kirjoittamaan artikkelin toivomastamme aiheesta ja näkökulmasta. Halusimme kattavan, muttei liian laajaa otosta kauhusta lajityyppinä. Päädyimme jakamaan kirjan kahteen osaan: ensimmäisessä käydään läpi kauhugenren historiaa ja lajeja, toinen osa on käytännönläheisempi, se antaa kirjoittajille pureksittavaa ja vinkkejä oman kauhun kirjoittamiseen.

Anders Fager kertoo artikkelissaan ”Realistiset peikot” epätodellisen tekemisestä todeksi ja tekstin logiikan säilyttämisestä. Kauhun alalajeista esitellään eksistentiaalinen kauhu (Jussi K. Niemelä) ja kehokauhu (Artemis Kelosaari). Anne Leinonen yhdistää kauhua kansanperinteeseen, ja Marko Hautala kirjoittaa psykologisesta kauhusta. Oman korteni artikkelikekoon kannoin kirjoittamalla kliseistä – miksi niitä ei kannata säikkyä, mutta miksi ne kannattaa opetella tuntemaan. Kaikkiaan oppaassa on kymmenen artikkelia.

Kokemus on ollut avartava ja opettavainen, jopa riemukas. Toimituskunnan ja kirjoittajien kanssa työskentely oli mutkatonta. Eniten huolta prosessin aikana aiheuttivat teosten nimien esitystavat, ja kursivointeja ja lainausmerkkejä tarkastettiinkin moneen kertaan. Tuoretta verta on saanut innostuneen vastaanoton. Toimittajana olen ylpeä teoksesta, jolle selvästi on ollut kysyntää.

Mia Myllymäki

Kirjoittamisen maailmat odottavat sinua

Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 8.–23.10.2018

Hakuohjeet

Kirjoittamisen opiskelu ja menetelmien käenpojat

Syyskuun alussa julkistettu Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (Post-Oulipo ry & Mahdollisen Kirjallisuuden Seura, toim. Teemu Ikonen) esittelee kotimaisen tekijäjoukon voimin menetelmällistä kirjoittamista teoreettisista ja käytännöllisistä, historiallisista ja tämänhetkisistä näkökulmista. 

Termi viittaa sääntöjen, rajoitteiden ja kaavojen soveltamiseen kirjoittamiseen. Kirjallisuuden historiassa näkyvimmin asian kanssa on ollut tekemisissä vuonna 1960 perustettu ranskalainen kirjailijaryhmä Ouvroir de Littèrature Potentielle, ”potentiaalisen kirjallisuuden työpaja”, joka on sekä tyypitellyt kirjallisuuden historiasta löytyviä, ehkä jo unohdettujakin rajoitteita että kehittänyt uusia.

Menetelmällisessä kirjoittamisessa kirjoittamisen käytäntöön yhdistyy monia teoreettisempia kysymyksiä. Ne voivat liittyä esimerkiksi muotoon, tekijyyteen, luovuuteen, vastaanottoon tai teosrakenteeseen. OuLiPo itse on aina ollut avoimella linjalla keksimiensä rajoitteiden suhteen: ne on lähtökohtaisesti tarkoitettu kenelle tahansa kiinnostuneelle kirjoittajalle. Kirjoittamista ja luovuutta käsittelevillä kursseilla OuLiPon tuottama menetelmien varanto onkin laajasti käytössä eri puolilla maailmaa. Varsinaista menetelmien käyttöä oleellisempaa lienee niiden mukana kulkevat yleisemmät kysymykset kirjallisesta luovuudesta. Millaisen suhteen omaan kirjoittamiseen menetelmien käyttö tuottaa? Miten formaaleilla keinoilla tuotetut tekstit eroavat ”aidon”, sisäisen luovuuden sanelemista hengentuotteista?

Kirjassa haastatellun, Leuvenin yliopistossa kirjallisuutta ja sarjakuvia tutkivan professorin Jan Baetensin asenne kirjoittajakoulutukseen vaikuttaa suoraan sanottuna nihkeältä. Ainakaan hänellä ei ole hyvää sanottavaa OuLiPon menetelmien käytöstä kirjoittajakursseilla. Tietämättä yhtikäs mitään belgialaisesta kirjoittajakoulutuksesta, mutta itsekin mainittuun syntiin eri yhteyksissä syyllistyneenä, asiaa voi katsoa yleisestä, jopa ekumeenisen sovittelevasta näkökulmasta.

OuLiPo on hyvin ranskalainen ilmiö ja sen syntyä motivoivat tietyt ajatukset ja tietty kirjallisuushistoriallinen tilanne, esimerkiksi vastakkainasettelu surrealistien kanssa. Siitä huolimatta oulipolaisissa ideoissa on universaalisuutta ainakin siinä määrin, että suomenkielisenkin menetelmällisen kirjallisuuden antologian julkaiseminen on mahdollista 58 vuotta ryhmän perustamisen jälkeen. Ryhmän ja sen menetelmien esitteleminen kirjoittamisen opiskelijoille ei siis myöskään pitäisi olla harhaista toimintaa. Tietysti menetelmät, kuten mikä tahansa asia, on mahdollista perustella huonosti, kontekstoida onnettomasti, tai esitellä niitä kuvitelluilla itseisarvoilla höystettynä.

Kirjallisuudentutkijan tympeässä asenteessa kirjoittajakoulutusta kohtaan voi nähdä myös pyrkimystä vetää rajaa akateemisen tutkimuksen ja kirjoittajakurssien tyyppisen ”harrastelun” välille. Suomessa kirjoittamisen opetus on hyvin tutkimuksellista sekä sisällöiltään että opiskelutavoiltaan ja opiskelijakunta keskimäärin akateemista, joten tällainen rajanveto tuntuu vanhanaikaiselta. Kirjoittamisen opiskelijat ovat kirjoittamisen(sa) tutkijoita.

Juri Joensuu

FT Juri Joensuu väitteli menetelmällisestä kirjallisuudesta Jyväskylän yliopistossa vuonna 2012, toimi Jyväskylän Avoimessa yliopistossa kirjoittamisen yliopistonopettajana 2014–2016 ja on mukana Menetelmällisen kirjallisuuden antologiassa.

Tenttipäivitys

Kirjallisuuden professori Irmeli Niemi totesi aikoinaan tuskastuneensa tenttien pitämiseen: kun opiskelija palauttaa tenttikirjan kirjastoon, hän palauttaa samalla myös sen sisältämän tiedon. Omien opiskeluaikojemmekin tenttimuistot ovat surkeita: aina oli kiire, tietoa tuli suollettua hädissään paperille ja kun tuntien urakan jälkeen havahtui, oli niska jumissa. Ja kenen idea oli laittaa humanistien tenttiajankohdaksi lauantaiaamu?

Vastustimme pitkään ajatusta tentistä osana kirjoittamisen opintoja. Olimme väärässä.

Nyt, vuoden kokemuksella huomaamme, että etätentti onkin kirjoittajalle opettavainen tilanne. Tenteissä aineistot saavat olla esillä ja tiedon toistamisen sijaan sitä sovelletaan, siis ajatellaan itse niin kuin kirjoittaja aina tekee. Valmistautumisen vaiheeseen kuuluu mahdollisuus järjestää itselleen mieluinen tenttitila, Avoin yliopisto edellyttää vain toimivaa tietokonetta ja verkkoyhteyttä.

Tentissä saattaa edelleen olla kiireen tuntua, mutta niin on usein ammattikirjoittajan arjessakin. Huolitellun tekstin tuottaminen määräajassa on tarpeellinen taito, sitä on hyvä testata muuallakin kuin lähiopetuksen pikaharjoituksissa.

Tentissä arvioimme kykyä keskustella aineiston kanssa, lähdeaineiston ja oman näkemyksen tasapainon rakentamista. Samaa harjoitellaan esseissä, draamassa, oppimispäiväkirjoissa ja tieteellisessä kirjoittamisessa – laajemmin ajateltuna vuoropuhelusta on kyse kaikessa kirjoittamisessa.

Jos jotain vanhasta luentosalitenttiperinteestä haluaisimme säästää, niin ehkä sen äänimaailman, joka syntyy lähemmäs sadan ihmisen kirjoittaessa yhdessä. Voisiko etätentin tehdä kodin sijasta kahvilassa tai kirjaston lukusalissa? Vai riittääkö tietoisuus muista samaan tenttiin osallistujista omien tietokoneidensa äärellä?

Anne Mari ja Nora

Kuvaton, sanaton

Huoneessa hämäräisessä, pöytälampun valonpiirissä. Sana hakee vertaistaan, lause saa syntynsä. Rivi riviltä maailma eheytyy. Näyttää tuon nurkan, toinen jää hämärään. Rytminen näppäily takoo maailmankuvan. Näkökulma karkaistuna muotoonsa.

Syden musta huone, mustempi mustuus niellyt varjon ja valon rajapinnan. Kemikaalit pulppuavat. Näytön hohde turvasoihtuna. Pikseli kerrallaan kirkastuu, väri voimistuu, näkymä vahvistuu. Näkökulma on nyt tämä: tuo rajataan pois näkyvistä, pois mielestä. Maailma valmistuu, terävöityy.

Ahjo on hiljennyt. Työ on tehty. Pajavasara kylmenneenä nurkassa. Rivit hiottu muotoonsa, näkökulma oikea. Siinä se seisoo, elävänä, katkelma maailmasta. Teksti on valmis.

Vaan onko sittenkään? Kuva uupuu. 

Kemikaalin katkut hälvenneet. Näkymä selkeytyy. Valo ja varjo sopusoinnussa, toinen toistaan korostaen. Värit hehkuvat. Leikkaus onnistunut, näkökulma vakuuttava. Heijastus eletystä elämästä kauniin hauraana. Kuva on valmis.

Vaan onko sittenkään? Sanat uupuvat.

Ajatus on hämmentävä. Maailmani on tässä, teksti kertoo, näyttää, viitoittaa, opastaa. Ei tämä tarina tarvitse kuvitusta. Vielä sanoja! Kuva on tiivistetty tarina, se ei kaipaa sanahelinää, seisokoon omilla ansioillaan. Epäusko, tyrmääminen ja kolmasti kieltäminen. Kuluu tovi ja toinenkin. Unohdus vain löytääkseen uudelleen. Myöntyminen suupielet kireänä.

Käsi muokkaa tekstiä, tiivistää. Jättäen vain oleellisen. Kuvalle pitää saada tilaa elää ja hengittää. Tuo kappale joutaa hunningolle. Teksti on muuttunut, se on oma itsensä, silti erilainen, vieraampi. Toinen käsi hakee tekstiin istuvampaa kuvaa. Teksti antaa kuvalle maaperän johon juurtua, ravitsee sitä. Kuvasta kasvaa oma oksansa, osa puuta, mutta itsenäinen. Molemmat oksat lomittuvat toisiinsa muodostaen jonkin uuden orgaanisen haaran.

Teksti kertoo Pihtiputaalaisen veijariryövärin tarinan, hänen paostaan Siperiaan matkalla olleesta saattueesta. Tarinan käännekohta on, kun ryöväri nakkaa kahleet Keiteleeseen. Kertomus käy lävitse varkaan vaiherikasta elämää, kaipuuta johonkin parempaan. Kuva on vanginnut lähempään tarkasteluun tarinan käännekohdan.

Kuva on komea. Vanha petäjä synkässä metsässä. Tulijuova ympärillään, ylimaallisuutta hohtaen. Vaikka kuva on kaunis katsoa, saa se todellisen merkityksenä vasta tekstin myötä. Teksti vie lukijan 1600-luvulle. Uhripuun äärelle, vanhan petäjän jonka avulla tavoiteltiin parempaa riistaonnea ja lepyteltiin vihastuneita henkiä. Kuva ja teksti sekoittuvat tarinan uutteiksi, ovat yhdessä jotain sellaista mitä kumpikaan ei tavoita yksin. 

Kuva iloitsee tekstistä, teksti ystävystyy kuvan kanssa. He ovat kuvallinen ja sanallinen. Yhtä aikaa.

Teksti ja kuvat: Lauri Salminen 

Mutta kuka kirjoitti sanat?

Ootko ikinä pysähtynyt miettimään, mistä sanat ovat saaneet alkunsa ja mistä muodostuu sanojen mahti? kysyi Mariska haastatellessani häntä kirjaani Mutta kuka kirjoitti sanat? varten. Vastaus kysymykseen oli helppo, sillä minä olen. 

Selkeää vastausta minulla ei ole, mutta ratkaisua kysymykseen olen etsinyt opiskelemalla kirjoittamista ja musiikkia, tutkailemalla maailmaa, lukemalla, kirjoittamalla ja puhumalla. Sanojen mahtia miettiessäni päädyin kirjoittamaan uusinta kirjaani. Ryhdyin myös kirjoittamaan sanoituksia kuvitteellisiin kappaleisiin oppiakseni, kehittyäkseni ja tehdäkseni jotakin, mikä on minusta vaikeaa.

Päätin lähestyä biisien sanoituksia harjoittelemalla niiden kirjoittamista ja haastattelemalla suomalaisia taiteilijoita, jotka ovat kirjoittaneet menestyneitä ja pidettyjä lauluja. Matka yhdeksän upean muusikon ajatuksiin oli huikea. Innostuin, haltioiduin ja ihmettelin. Haastatteluiden lisäksi halusin kertoa lukijalle musiikin, sanoitusten ja kirjoittamisen merkityksestä.

Sanat, jotka yhdistyvät musiikkiin luovat maailman, joka on kaunis ja puhutteleva. Musiikki, sanat ja kirjoittaminen avaavat oven seikkailuun. Ne antavat mahdollisuuden avautua maailmalle ja ymmärtää omaa itseä. Sanoilla ja musiikilla voimme koskettaa ja muuttaa maailmaa.

Kirjoittaminen ja musiikki, kuten taide muutoinkin, tarjoaa turvallisen mahdollisuuden harjoitella tuntemattomalle altistumista, riskin ottamista ja epävarmuuden sietämistä. Minäkin päätin kokeilla jotakin uutta ja avautua erilaiselle tavalle kirjoittaa tietoa. Tosin kesti melko pitkään ennen kuin keksin, miten kirjani tahdoin kirjoittaa. Kirjan tullessa loppusuoralle päätin kirjoittaa vuoden 2018 aikana viikottain ainakin yhteen biisiin sanoitukset.

Tämän viikon sanoitukset ovat vielä tekemättä. Mielessä pyörii Mozartin ooppera Lempeä Titus ja sen tarina. Mitä ajatuksista tällä kertaa syntyy, en vielä tiedä. Sen tiedän, että kynän osuessa paperiin alkaa seikkailu, jonka vain sanat minulle mahdollistavat. Siksi toivon, että Sinäkin koet kirjoittaessasi sanojen mahdin ja annat musiikin kuljettaa sinut maailmaan, josta et kenties tiennytkään.

Susa Ruuhilahti

Lähteet:

Rantama, Vesa, Tomi, Anni. 2017. Romantiikka? Tuli&Savu nro. 88. Runoyhdistys Nihil Interit ry.

http://www.tulijasavu.net/2017/05/romantiikka/

Ruuhilahti, Susa. 2018. Mutta kuka kirjoitti sanat? Westpro4U/Nektaria ry.

Mutta kuka kirjoitti sanat? kirjassa on haastateltu Palefacea, Pauli Hanhiniemeä, Mariskaa, Saara Törmää, Vilma Alinaa, Sinikka Svärdiä, Tommi Läntistä, Marko Saarestoa ja Markku Impiötä.

Kirja julkaisiin 13.4.2018 ja sitä voi tilata maksutta: levottomatsanat@gmail.com (postimaksut tilaaja maksaa itse). Kirjan voi myös lukea pdf-versiona: www.nektaria.fi/materiaalit —> Mutta kuka kirjoitti sanat?

Etäopiskelijan tunnustuksia

Edessäni kimaltaa turkoosi meri ja valkoisin koskaan näkemäni ranta. Aurinko tarjoilee polttavan kuumia säteitä. Allani heiluu riippukeinu. Joudun pian sulkemaan läppärin, koska haluan ottaa hetken omaa aikaa. Aistia tuulen ihollani ja pujottaa varpaani samettiseen hiekkaan. Tanssia kohti aaltoja sekä kellua rentona niiden kohistessa korvaani.

Palaan työskentelypisteelleni täysin virkistyneenä sekä rentona ja alan kirjoittaa innolla, kuten olen tehnyt koko opintovapaani ajan. Onpa kirjoitusympäristöni sitten balilaisessa rantakahvilassa tai japanilaisessa puutarhassa lentokentän vieressä.

Lähdin unelmieni opintomatkalle viime vuoden elokuussa. Olin innoissani: saisin viettää kymmenen kuukautta rakkaimpien harrastusteni kanssa. Kirjoittamisen ja matkustamisen.

Vaikka kirjoitan työkseni ja vaikka olisin kuinka motivoitunut työpöytäni ääressä Suomessa, en ole aiemmin kokenut samanlaisia huippuhetkiä kuin nyt kirjoittamisen perusopintoja tekevänä etäopiskelijana. Innostuksen ja luovuuden suuret aallot eivät tunnu loppuvan koskaan. Yksi syy siihen on varmasti nämä kauniit, vaihtuvat työskentelymaisemat. Ne ruokkivat flow-tilaani ja virittävät minut täydelliseen kirjoitusvireeseen. Oloon, josta en haluaisi irrottautua. Siinä teksti juoksee ajatustakin nopeammin ja kehoni tuntee kokonaisvaltaisen mielihyvän. 

Opiskelijan riippumatto tai puistonpenkki ovat fysioterapeutin kauhukuvia, mutta minulle ne ovat mitä parhaimpia tsemppaajia. Asetan päivittäin itselleni tietyn työskentelyajan. Työskentelen yleensä korkeintaan kaksi tuntia samassa paikassa. Se voi riittää päivän kirjoitustyöksi. Deadlinen lähellä saatan joskus kirjoittaa kuusi tuntia, mutta se on maksimiaika, jonka vietän läppärini kanssa päivittäin. Aika sisältää myös muut kirjoitushommani, kuten Adventurista-blogini (www.menaiset.fi/adventurista) päivittämisen. Tämä kaikki tuntuu uskomattomalta vapaudelta ja etuoikeudelta, etenkin ympärivuorokautisia opiskelu- ja työpäiviä sisältävän 22 ruuhkavuoden jälkeen.

Yritän yleensä kirjoittaa heti aamusta. Joskus hiljainen majapaikka toimii siihen parhaiten, toisinaan menen kirjoittamaan kahvilaan vaikka keskelle aasialaista aamutoria. Nappaan kirjoituksiini usein mukaan senhetkisen paikan tunnelmaa, vuorovaikutusta ja ihmisten toimintaa.

Mutta kirjoittamisen opinnot ovat niin paljon muuta kuin pelkkää kirjoittamista. Yritän lukea paljon, ideoin ja suunnittelen. Juttelen niin paikallisten kuin turistien kanssa ja kuulen uskomattomia tarinoita. Kehittelen päässäni hahmoja sekä tilanteita, joita voin käyttää mahdollisesti myöhemmin. Otan kuvia ja visualisoin mielenkiintoisimpia hetkiä lisää päässäni. Sanat ja tarinat kehittyvät mieleeni sekä muistikirjojen sivuille ennen kuin avaan koneeni.

Jos kirjoittaminen ei jonain hetkenä innosta, pidän tauon ja lähden vaikka suosikkipaikkaani veden äärelle tai ihmishulinaan jonnekin muualle. Olen erittäin onnellinen, että osaan jo hellittää ja minulla on nyt mahdollisuus siihen. Opintovapaani aikana olen oppinut lisää tästä luovuttamisen taidosta; monessa vierailemassani maassa elämisen tahti on rennompi.

Onneksi olen ymmärtänyt vihdoin, että kaikkea ei tarvitse suorittaa hikihatussa eikä lopputuloksenkaan pidä olla aina täydellinen. Olen luopunut ennen kaikkea stressaavista ajatuksistani, joihin kulutetun ajan voi käyttää hyödyllisemminkin. Mitä enemmän opiskelen oman elämäni editointia, sitä nautinnollisemmaksi matkani kirjoittajana muuttuu.

Annakaisa Vääräniemi 

Älä jää odottamaan inspiraatiota – tule kirjoittamaan!

Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 3.-20.4.2018.

Hakuohjeet

Kun sanat eivät suostu

Eriika Levander

Minulla on kaappikirjoittajan menneisyys. Piilottelin vuosia kirjoittamistani. Kun kirjoitin, tein sen aina kiireessä ja ikään kuin ohimennen. Salaa ja huomaamatta. Kaapin turvassa, katseiden ulottumattomissa.

Muutamia vuosia sitten kaappini seinämään ilmestyi kuitenkin särö. Se oli ensin tuskin havaittava pieni hiushalkeama, vähäpätöinen ja ohitettava – sellainen nopeasti, kiihdyksissä raapaistu merkintä päiväkirjassa, jonka ohittaa ja kuittaa tunteen vääristämäksi purkaukseksi. Mutta halkeama laajeni, alkoi kerätä ympärilleen kysymyksiä, ja kirjoitin yhä useammin ja pidempään päiväkirjaani.

Sivut täyttyivät pohdinnoista, kysymyksistä kirjoittamisen ja sanojen merkityksestä itselleni. En voinut enää ohittaa sitä tosiasiaa, että tämä toteutumaton, kielletty kaipaus sanoihin näytti olevan kaiken keskiössä. Minun oli otettava kantaa kirjoittamiseen.

Lopulta reilu vuosi sitten astuin kaapista ulos, lopetin piileskelyn ja päätin antaa sanoille mahdollisuuden. Mutta halusin kuitenkin edetä hitaasti, tunnustellen. Antautua vain vähän. Pitää kaappiani auki. Kuten arvata saattaa, tämä suunnitelma ei toiminut. Sanat eivät suostuneet. Ne eivät ilmeisesti siedä puolinaista sidettä, vaan pakottavat valitsemaan. Vaikuttaa siltä, että kirjoittajan suhde sanoihin on joko antautunut ja itsensä antava tai sitten suhdetta ei ole ollenkaan.

Niin, kokemukseni mukaan kirjoittamisessa on kyse juuri suhteesta. Sanojen ja ajattelun liikkeestä sekä sisään että ulos. Vuorovaikutuksesta, jossa kirjoittajan kieli ja mieli keskustelevat. Mieli muuttaa kieltä ja sen merkityksiä, mutta myös kieli itsessään haastaa kirjoittajan ajattelua. Sanoilla on oma tahto. Ne elävät, kasvavat ja haaroittuvat oman rytminsä mukaan. Hakeutuvat toistensa vaikutuspiiriin, mutta ajoittain myös hylkivät toisiaan. Pyrkivät vaikuttamaan kirjoittajaan.

Eikä kirjoittaja ole tässä suhteessa mitenkään tasavertainen kumppani. Kirjoittaja tarvitsee sanoja, mutta sanat eivät tarvitse kirjoittajaa. Sanat ovat itseriittoisia ja vaativia. Tarvitsevat ympärilleen tilaa, jopa hiljaisuutta. Suostuvat syntymään vasta, kun olosuhteet ovat kunnossa.   

Jaa, pysähdynpä hetkeksi. Jokin tässä nyt häiritsee. Lieneekö tuo edellinen kuvaus sanojen luonnosta pikemminkin terveyden kuin itseriittoisuuden määritelmä? Kenties sanat ovatkin vapaita ja itsetuntoisia? Ehkä oma suhtautumiseni niihin on ollut alistava, jopa kahlitseva ja sanat reagoivatkin siihen? Joka tapauksessa minkäänlainen pakottaminen sanojen kanssa ei toimi. Olen kokeillut ja epäonnistunut. Monesti. Sanat eivät vain suostu. Lähtevät omaan suuntaansa, luovat merkityksiä, jotka ovat muuta kuin mitä tarkoitan. Muuttavat omaehtoisesti (tätä ajatusta en voi vielä kiertää!) kirjoittajan kokemusta.

Näin käy usein, silloinkin, kun en pakota, kun pyrin kuuntelemaan sanojen omaa tahtoa. Jollakin tavoin kokemuksen sanallistaminen jättää aina jotakin siitä myös ulos. Sillä sanoillakin on rajansa ja rajoitteensa. Kenties kirjoittajan yhtenä tehtävänä on etsiä tuota rajaa. Piirtää sitä yhä uudelleen.

Tällä matkalla nyt olen. Tämänkaltaisten piirtojen ja hahmotelmien parissa. Etsin itseäni ja omaa kieltäni. Itseäni kai enimmäkseen. Kieli on osoittautunut oudoksi ja vaativaksi matkakumppaniksi. Mutta ohittamattomaksi yhtä kaikki. Kirjoittaminen näyttää rakentuvan pitkälti mahdottomuuksien ja avointen kysymysten varaan. Ja juuri tämä lupa kysyä tuntuu olevan oman kirjoittamiseni ytimessä. Mahdollisuus kysyä, vaikka vastaaminen kestää eikä välttämättä toteudu.

Kaikista mahdottomuuksistaan huolimatta kirjoittaminen on lumonnut minut. Haluan tavoitella sitä, mikä on saavuttamatonta. Joka juuri siksi on niin haluttavaa.

Eriika Levander

Elämäni käsikirjoitus

Joskus saamme lahjaksi jotakin sellaista, jonka merkitystä emme sinä hetkenä oikein ymmärrä. Tammikuun ensimmäisenä viikkona sain lahjaksi kynän. Pyörittelin uteliaana kauniisti paketoitua kääröä. Arvuuttelin mielessäni sen sisältöä – ehkä timantein koristeltu koru tai laadukas parfyymi. Pikkuhiljaa, pienen paperisilpun tiputtua maahan, sisältö paljastui. Hämmästyneenä ja ehkä hieman epäuskoisenakin sain sanotuksi ”kynä”.  Rykäykseni keskeltä pystyi tarkkakuuloinen erottamaan vielä ”tosi kiva” -yhdistelmän.

Silloin vielä en tiennyt, mitä kovin vaatimattomalta näyttävä kynä voisi minulle tarjota.

Yhteinen matkani lahjaksi saamani kynän kanssa alkoi vuosi sitten tammikuussa. Puhun yhteisestä matkasta, sillä sitä se on ollut. Ensimmäiset viikot olivat vaikeita, eikä yhteistyömme ollut saumatonta. Välillä jopa telkesin sen kirjoituspöytäni laatikkoon muiden merkitystä vailla olevien kynien joukkoon. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen kaivoin sen esiin ja olin antavinani sille uuden mahdollisuuden. 

Jossain kohtaa työskentelyämme oivalsin, että turha minun on kynälle mitään mahdollisuuksia jaella – itse minä ne mahdollisuudet tarvitsen. Tämän syvällisen miettimisen jälkeen asiat löysivät oman paikkansa ja ensimmäinen käsikirjoitukseni runko oli valmis.

Päiväni kuluivat oikeastaan vain odottaen illan saapumista. Sitä hetkeä, kun talo hiljentyisi ja työhuoneessani uskollisesti odottava tietokoneen näyttö heräisi henkiin. Minulle tarjottiin myös mahdollisuutta kirjoittaa päivän antaman valon siivittämänä, mutta illan ja yön syleilyssä se tuntui parhaimmalta. Niissä hiljaisissa tunneissa oli jotain niin kiehtovaa. 

Useasti päivien tunnit matelivat kuitenkin eteenpäin niin hitaasti, että pakkomielteisesti kaivoin kynän taskustani ja hurmoksen lailla kirjoitin rypistyneen vihkoni ruutujen sekaan lauseita lauseiden perään. Alkumetrien vaikeudet olivat muuttuneet saumattomaksi yhteistyöksi.

Yhtäkkiä oli huhtikuu. Pääsin lauseen loppuun ja kiireesti näppäimistöllä liikkuvat sormeni hakeutuivat pisteen päälle. En tiedä, millä tekniikalla kirjoitan, mutta pistettä painoi oikea keskisormeni. Sitten tuli tyhjyys. Tuijotin näyttöäni. Se tuijotti minua takaisin. Katsoin vihkoani ja otin kynän käteeni. Hiljaisuus. Käsikirjoitukseni oli valmis.

Toettuani tyhjyyden tunteesta, aloitin tutustumisen erilaisiin kustantamoihin. Niiden tarjoamat ulottuvuudet imivät minut sisäänsä ja lopuksi olin eksyksissä maailmassa, joka muistutti viidakkoa. Parhaani mukaan yritin muodostaa jonkinlaista kuvaa ja poimia oikeanlaisia kustantamoita. 

Muutamiin paikkoihin rohkeninkin lähettää valmiin käsikirjoitukseni. Olin hyvin epävarma itsestäni ja aloin katumaan, että koskaan olin ylipäätään aloittanut kirjoittamisen. Elämä oli paljon helpompaa, kun ei tarvinnut odottaa, jännittää tai pelätä epäonnistumista. Elin tunteiden suuressa vuoristoradassa.

Suuri päiväni koitti. Pitelin lahjaksi saamaani kynää kädessäni. Tärisevin liikkein allekirjoitin kustannussopimuksen. Juuri sen kustantamon kanssa, joka oli miellyttänyt minua eniten. Tämän jälkeen alkoi yhteinen matkamme, jonka päämäärä oli yhteinen: painettu kirja.

Pysähdyn miettimään matkaani esikoiskirjailijaksi. Hymyilen, kun muistan, kuinka huojuin kirjastossa pidettävissä kirjani julkkareissa tai, kun radiohaastattelussa tärisevä ääneni täytti kanavan. Annan kyynelten kastella poskeni, kun muistelen niitä hetkiä, jolloin näin kirjani ensimmäisiä mainoksia. Otan nöyränä vastaan myös myötähäpeän tunteen, kun lehtitoimittajan itsestäni ottama äärimmäisen huono kuva palaa mieleeni.

Silmäilen kirjoituspöydälläni olevaa kynää. Esikoiskirjani ruotsinkielinen käännös odottaa omaa matkaansa ja jo painettua Heittoa odottavat uudet tuulet. Tartun kynään ja puristan sitä onnellisena – olen matkalla ja vain sillä on merkitystä.

Rakentakaa hienoja unelmia ja uskokaa itseenne - niin mikään ei ole mahdotonta.

Milla Liljeroos