Terapeuttista ja antiterapeuttista kirjoittamista: kivun kohtaamisen kautta onnistumiseen

Kuva: Joonas Puuppo

Tämä on tarina siitä, millaisissa olosuhteissa kirjoitin Tapio Suomisen elämäkertakirjan Urheiluhullu – Stadioneilta suljetulle osastolle.

Jo yli kaksi vuosikymmentä olen nähnyt läheltä sitä, mitä on sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä: läheiseni sairaus on vaikuttanut minuun monin tavoin. Se on tehnyt minusta vahvan, koska vahvuus on ollut ainoa vaihtoehto, mutta mukanani on kulkenut myös alituinen pelko ja huoli läheiseni hyvinvoinnista. Tämä on johtanut pahimmillaan myös satunnaisiin heikkouden hetkiin, jaksoihin, joina olen ollut liikaa tunteideni armoilla.

Oli luontevaa alkaa tehdä kirjaa Tapio Suomisesta, hänen sairautensa oli minulle läpeensä tuttu. Keväällä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kirjoittaminen, sairauden syvyyksiin sukeltaminen, oli terapeuttista. Kirjoitin jostain, josta tiesin, ja kirjani kohdehenkilöä haastatellessani osasin esittää oikeita kysymyksiä, sillä olinhan kehittynyt juuri tämän sairauden ymmärtäjäksi. Terapeuttisuus muuttui painajaiseksi, kun sain kuulla läheisen ihmisen syöksyneen maniaan aikana, jona luulin hänen sairautensa olevansa hallinnassa. Se oli raskas isku.

Aiemmin kirjani teon aikana olin eronnut pitkäaikaisesta tyttöystävästäni, mikä oli vaikeuttanut kirjani tekemistä, mutta minkä olin oppinut kääntämään voimavarakseni. Nyt olin päässyt yli, tapailin jo uutta naisystävää, jonka kanssa luulin olevani kehittämässä jotain pysyvää. Sitten läheiseni maniakausi alkoi, enkä kokenut uuden kumppanini ymmärtävän, päinvastoin: hän ei tuntunut yhtään käsittävän, mitä kävin läpi. Jätin hänet.

Olin jälleen eronnut, jo toisen kerran saman kirjan teon aikana, vaikka kirjan tekojakso ei ollut pitkä. Eroaminen ei huolettanut tällä toisella kertaa – ei enää – vaan tärkeintä oli läheisen ihmisen hyvinvointi. Minun tuli löytää jostain supersankarin voimat, että jaksaisin tehdä kirjaa tiukalla aikataululla samaan aikaan, kun huolehtisin ja yrittäisin auttaa läheistäni. Tunsin, että minulla oli liikaa kuormaa ja liian vähän aikaa. Mutta oli kyse unelmasta: esikoisteoksestani. Kirjani oli valmistuttava. Oli vaikea hetkeksikään unohtaa läheiseni maniajakso, sillä Tapio Suomisen maniakäytös, josta kirjaani kirjoitin, oli liiankin samanlaista kuin läheiseni käytös. Tiesin, että osaisin olla vahva, mutta juuri silloin halusin huutaa, halusin olla heikko, se Huuto-maalauksen hahmo, joka suu ammollaan huutaa eksistentiaalista ahdistustaan ulospäin. Minä kirjoitin, kirjoitin lisää ja vielä lisää, ja samaan aikaan huusin tuskanhuutoani, elin kipua, jota kohti menin ja olin liki varma, että romahdus odottaisi kulman takana.

Kirjan tultua valmiiksi tunsin laittaneeni kaiken peliin – ja ylikin. Kirjoitin koko 426 sivuisen järkäleen noin 8 kuukaudessa läheiseni vaikeita tilanteita seuraten, omien erojeni pyörteissä. Huomasin, että kivun kohtaaminen rohkeasti jopa silloin, kun se ei tunnu hyvältä, voi olla erinomainen keino vahvistua ihmisenä, vahvistua kaikin tavoin.

Lasse Lindqvist

Kirjoittaja on jyväskyläläinen kirjailija ja kirjoittamisen ohjaaja, jolle urheiluhulluus on elämäntapa ja joka jakaa kirjailija Maria Peuran ajatuksen kirjailijuudesta extremeurheiluna.

Pitääkö päätös, riittääkö rohkeus?

Kuva: Bruno Nascimento

Kirjoittamisen perusopintojen hakutehtävien luku-urakka on tältä syksyltä ohi. Hakemuksissa toistui yksi universaalilta tuntuva hakijaprofiili: tarinoista ja kirjoittamisesta nauttineen lapsen muutos intohimonsa hukanneeksi aikuiseksi. Hakuteksteissä näkyi myös voimaantuminen. Moni oli havahtunut Anne Martinin blogitekstiä lukiessaan siihen, että halusi tehdä muutoksen, tuoda kirjoittamisen takaisin elämäänsä, ja sen aika oli nyt.

Olimme kollegani kanssa ilahtuneita siitä, miten vahvan, positiivisen vaikutuksen Martinin teksti oli saanut aikaan. Jäin kuitenkin pohtimaan hakemuksissa toistuvan havahtumisen ja kirjoittamiselle omistautumisen pysyvyyttä. Kirjoittamisen perusopintoihin tuli jälleen paljon hakemuksia, ja suuri osa hakijoista jäi opintojen ulkopuolelle. Miten käy, kun pisteet eivät riitä opintopaikan saamiseen? Pitääkö päätös?

Olen huomannut, että suurella tunteella vannotut päätökset harvemmin kestävät. Arki yksinkertaisesti nakertaa niiltä pohjan. Liekö syynä se, että vahvan tunnelatauksen taustalla on usein vahva pelko. Pelko saa ensin vannomaan ja myöhemmin luovuttamaan. Sen sijaan päätökset, jotka tehdään tyynesti ja vakaasti, yleensä kestävät.

Kirjoittajaksi ryhtyminen voi olla yhden hetken suuri päätös, mutta kirjoittamisen istuttaminen elämään on arkinen valinta, joka tehdään päivittäin, myös sen suuren päätöksen jälkeen. Syy miksi Martinin päätös kantoi, voi hyvin johtua seuraavasta: ”Varasin kalenterista aikaa tekstien työstämiselle ja opinnoille.” Kirjoittamisen perusopinnot tukevat hyvin pieniä arkisia tekoja, sillä opintojaksot tehtävineen laittavat hommiin. Aikatauluttaminen on tärkeää, ja sitä kautta oppii myös jakamaan työskentelyä pienempiin osiin, eli tuomaan kirjoittamista osaksi jokapäiväistä arkea. Lisäksi kirjoittamiseen keskittyminen lisää kirjoittamisen paloa ja tiedonjanoa.

Pienet teot ovat mainioita myös sen takia, että niillä saa hämättyä kirjoittamista estävää pelkoa. Välttelemme helpommin sellaiseen asiaan ryhtymistä, joka tuntuu emotionaalisesti tai työmäärällisesti suurelta. Pienin, rauhallisin askelin pääsee pidemmälle, ja monesti myös nopeammin.

Mikäli et tämän syksyn haussa päässyt läpi, älä luovuta vaan ala hiljalleen vahvistaa kirjoittamisen roolia elämässäsi pienin teoin. Tunnusta jo olemassa oleva kirjoittaminen, ja pohdi sen lisäksi käytännön tasolla, milloin ja kuinka paljon haluat antaa kirjoittamiselle aikaa ja missä muodossa: haikupäiväkirjan, aamusivujen vai pienten päivittäisten harjoitusten avulla? Vai haluatko istuttaa kirjoittamisen arkeesi jonkin suuremman projektin kautta? Jos sinulla on idea laajemmasta tekstikokonaisuudesta, älä panttaa ideaa vaan kirjoita kokonaisuus ulos, jotta seuraavatkin ideat pääsevät syntymään teksteiksi. Luo pieniä tavoitteita: luku viikossa tai kaksikymmentä minuuttia kirjoittamista viidesti viikossa.

Kannattaa myös lukea työntekoon kannustavia kirjoja: esimerkiksi Elisabeth Gilbertin Big Magic on hauska, työn touhuun innostava teos, ja Frank Martelan motivaatiota käsittelevä Valonöörit on hyvä teos käytännönläheisempää ja tutkimustaustaista otetta kaipaavalle. Villinä korttina mainittakoon Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta paskaakaan, joka tökkää egoa kylkeen: estääkö kirjoittamiseen ryhtymistä se, että omaa kirjoittamistaan pitää niin erityisenä?

Haku kirjoittamisen perusopintoihin on jälleen ensi keväänä. Mikäli haluat hankkia etulyöntiaseman, suosittelen kirjallisuuden perusopintojen suorittamista ennen seuraavaa hakukertaa. Niistä on hyötyä sekä haussa että kirjoittamisen opiskelussa ylipäätään.

Antoisia, arkisia ja kauaskantoisia kirjoitushetkiä!

Miten kirjoitat huomenna tai vuoden päästä? – Hae kirjoittamisen perusopintoihin 8.-23.10.

Kuva: Panu Hämeenaho

Onko kirjoittamisesi harvaa harhailua vai rutinoitunutta ja rohkeaa omien reittien luomista? 

"Sain opinnoissa paljon kannustavaa palautetta, vaikka tekstini olivatkin aika raakileita, ja opin, että tekstejä hiomalla voi päästä haluamaansa tavoitteeseen."

"Kirjoittamisen opintojen avulla olen oppinut suhtautumaan myös omiin teksteihini analyyttisemmin."

"Opinnot ovat pikkuhiljaa auttaneet minua hyväksymään myös epävarmuuden osaksi luovaa energiaani. Ilman sekä opettajien että kanssakirjoittajien kannustusta se ei olisi mahdollista."

"Rohkeus lähestyä sanoja mahdollisuutena tai paremmin sanoen mahdollisuuksina leikkiä sanoilla, irrotella merkityksillä ja sävyillä, kokeilla ja rikkoa rajoja."

"Oma tyylini on tavallaan ollut olemassa, mutta olen etsinyt sitä pitkään ja nyt siis löytänyt. Siihen olen tarvinnut ainakin kaunokirjallista esseetä, faktan ja fiktion sekoittamista, autofiktiota ja elämäkerrallista kirjoittamista ja proosan perusteita – sekä rohkeutta uskoa omaan ääneeni."

Selkeitä reittejä ja vehmaita sivupolkuja kirjoittamisen perusopinnoista. Haku auki 8.-23.10.2019.

Hakuohjeet

Mikä naurattaa?

Tänä syksynä JYAY:n kirjoittamisen ja draamakasvatuksen opiskelijoilla on mainio mahdollisuus saada sketsinsä ammattiteatterin lavalle. Teatteri Eurooppa Neljä hakee sekä sketsejä että sketsi-ideoita kevään show'hun, ja haku on auki syyskuun ajan.

Millaisia sketsejä toivotte, tuottaja Kimmo Suortamo?

”Sketsihän on ihan oma taiteenlajinsa: pidempi kuin vitsi mutta lyhyempi kuin novelli tai näytelmä. Wikipedian määritelmän mukaan sketsi on 'tilannekomiikan varaan rakentuva yleensä kestoltaan lyhyt komediallinen esitys' eli toivomme juurikin napakoita ja hauskoja ideoita, jotka voidaan esittää näyttämöllä. Aihepiiriltään toivomme juhliin tai yleensä elämän kohokohtiin liittyviä tekstejä, mutta toki luemme mielellään myös sketsejä mistä aiheista vaan maan ja taivaan väliltä. Sketsin ei tarvitse välttämättä olla edes kokonaan valmiiksi kirjoitettu, ideakin riittää.”

Mitkä ovat hyvän sketsin elementit?

”Juuri edesmennyt sketsiviihteen mestari Jukka Virtanen on todennut, että 'tekstin ei aina tarvitse olla niin viimeisen päälle viisas, yksinkertainenkin teksti voi toimia muun kokonaisuuden yhteydessä'. Itse lisäisin vielä, että yksinkertaisuus on usein jopa valttia; liian monimutkainen kuvio voi estää jutun aukeamista. Toki joku pointti pitää olla jokaisella sketsillä. Hyvä sketsi aukeaa kerralla, naurattaa oivalluksellaan ja kasvaa loppua kohti. Lisäksi se päättyy riittävän nopeasti eikä jää toistamaan itseään. Parhaimmillaan sketsi myös yllättää eli kääntää tilanteet tavalla, jota katsoja ei osannut odottaa.”

Mikä on hauskaa?

”Se on hyvin persoonakohtainen kysymys eikä varmaankaan yhtä vastausta ole. Yleisellä tasolla kaikkien mielestä hauskaa huumoria voi löytyä esimerkiksi piintyneistä käsityksistä, stereotypioista, sukupolvien kohtaamisista tai vaikkapa mieltymyksistä. Myös sukupuolierot ja ihmissuhdekiemurat yleisellä tasolla ovat yleensä asioita, joista löytyy samaistumispintaa useimmille. Ja lähes kaikista elämän osa-alueistahan löytyy hauskuutta, kun katsoo vähän eri näkökulmasta ja uudesta vinkkelistä!”

Missä menee hyvän maun raja? Mille voi nauraa?

”Ammattikoomikoiden mukaan mille vain voi nauraa, mutta se vaatii kyllä jo sitten taitoa, pelisilmää ja rohkeuttakin. Huumori ei saa kuitenkaan mennä ilkeyden puolelle tai kohdistua puolustuskyvyttömään. Esimerkiksi satiiri kohdistuu määritelmänsä mukaan aina ylempään tahoon, eli valtaapitäviä voi mollata rajustikin, mutta yhteiskunnan heikompia ei. Omasta mielestäni hyvän maun raja menee juurikin siinä, että ei pilkata tai loukata ketään, vaikka tälle hyväntahtoisesti nauretaankin.”

Karmein sketsikokemuksesi?

”Pahimpia ovat sellaiset sketsit, jotka eivät oikein tunnu etenevän mihinkään ja kestävät tuhottoman pitkään: samaa asiaa jauhetaan ees ja taas eikä tajuta lopettaa, vaikka vitsi tuli jo kerrottua useampaankin kertaan. Vielä pahempaa on, jos sketsin idea ei aukea katsojalle ollenkaan tai mennään mauttomuuden puolelle. Kaiken kaikkiaan tylsät, tyylittömät ja myötähäpeää aiheuttavat sketsit ovat sellaisia, joista on jäänyt epämukava olo ja ne on halunnutkin unohtaa pian.”

Miten löytää sketsi-ideoita?

”Sketsi-ideoitahan on maailma pullollaan, kun vain osaa katsoa ja nähdä asioita vähän eri kulmista! Sketsin kirjoittaminen ei ehkä olekaan niin paljon jonkin uuden asian kuin uuden näkökulman keksimistä. Kannattaa siis kulkea avoimin mielin ja silmin ja pohtia ihmisten tekoja, niiden taustoja ja vaihtoehtoisia toimintamalleja: entäs jos tuo tekisikin noin tai näin, jos tämä tilanne tapahtuisikin tuolla tai siellä...? Tilannekomiikkaa tapahtuu meille kaikille varmaan päivittäin, kunhan sen vain näkee sellaisena!”

Minkä neuvon annat kirjoittajille?

”Jos jokin tilanne tai asia tuntuu itsestä hauskalta, se on sitä todennäköisesti myös jonkun muun mielestä. Ainoa selkeä kriteeri on, että liian sisäpiirijuttuja ei kannata kirjoittaa laajalle yleisölle; aina pitää olla sen verran kosketuspintaa, että satunnainen katsojakin ymmärtää mistä on kysymys. Teatterille kirjoittamisessa on lisäksi vielä se ero, että näyttämöllä tulkinta saa useita lisätasoja: puvut, äänet, näyttelijöiden karakterisointi ym. Näin ollen paperilla ihan suht ok, ei niin haha-hauska teksti saattaa lavalla herätä aivan uudella tavalla henkiin ja olla hulvaton naurupommi näyttelijöiden esittämänä.”

Yönäytös © Jiri Halttunen

Lisätietoa sketsihausta, palkkioista ja JYAY:n opiskelijoille luodusta sketsikirjoittamisen tukipaketista löytyy Facebookista Kirjoittajan matkassa -sivulta.

Kirjoittamisen näköinen elämä

Kuva: Martti Minkkinen

Tiedätkö sen hetken, kun tajuaa olevasi kulkeutumassa sellaiseen suuntaan, joka ei tunnu oikealta? Jokin tuntuu perusteellisella tavalla väärältä, et voi edetä enää näin, mutta samalla pelkäät kuollaksesi pysähtymistä, sillä sen jälkeen on uskallettava lähteä uutta kohti. Uusi suunta on aina riski. Kun lopulta uskaltaa pysähtyä ja sanoa itselleen ääneen totuuden, jota on pakoillut, vyöryy ylitse helpotuksen aalto. Ensimmäiset haparoivat askeleet tuntuvat ilolta kantapäissä ja koko kehossa. Pelon ja epävarmuuden ylle nousee kummallinen tyyneys, luottamus, ja silloin sen tajuaa: Jokin minussa on muuttunut, eikä mikään tule enää koskaan olemaan aivan samanlaista kuin ennen tätä hetkeä.

Minä muistan hyvin oman hetkeni. Siitä on pian neljä vuotta. 

Olin aloittanut kirjoittamisen perusopinnot, ja eräässä tehtävässä kirjoittajan täytyi mennä itselleen tärkeään paikkaan pohtimaan sen tuntua ja merkitystä. Niinpä minä olin suukottanut pikkuista tytärtäni hyvästiksi, istunut autoon ja lähtenyt ajamaan. Ja nyt makasin perheemme mökin pihalla auringossa, kaikki aistit avoimina, kuuntelin elokuun täyteläisyyttä, kirjoitin muistivihkooni linnut ja tuulen, kaiken vihreyden, levollisen metsän rajan, nurmen kostean tuoksun, vapauden ja lämmön, tuulen joka silitti hiuksiani.

Aloin ajatella tulevia vuosia työelämässä, joka repii ja koettelee. Olin sitoutumassa tulevaisuuteen, joka ei tuntunut omalta, vain siksi, etten uskonut tarpeeksi itseeni tavoitellakseni mitään muutakaan. Tunsin äkillistä surua, kun ajattelin kaikkia tulevia vuosia ja vuosikymmeniä akateemisessa oravanpyörässä, josta pakenisin ajoittain kirjoittamalla, mutta aina vain harrastuksena, sivujuttuna, hetkittäin. Sekin aloittamani tarina, joka tuntui paisuvan päässäni romaaniksi asti, ei tulisi koskaan valmiiksi kaiken arjen keskellä. Sanat ja tekstinpätkät jäisivät aina pelkiksi pätkiksi, haaveiksi, ja se teki kipeää.

Sillä ainahan minä olin tiennyt, että kirjoittaminen ei ollut minulle mikään sivujuonne. Ei, se oli koko elämäni kantava asia, minuuteni ydin. Ja siinä hetkessä, mökin viileässä ilmassa, viimeisiä päiviään hengittävän kesän keskellä, minä pysähdyin. Aloin nähdä edessäni uuden tarinan, polun. Kirjoittamisen olisi annettava nivoutua kaikkeen, sille oli sallittava uusia reittejä ja uomia, sitä ei saisi enää pitää taskunpohjalla tai myöhäisillan väsyneissä hetkissä.

Mökiltä palattuani uskalsin sanoa tavoitteeni ääneen, tein siitä johtotähteni. Varasin kalenterista aikaa tekstien työstämiselle ja opinnoille. Päätin lähteä väitöskirjassani tutkimaan luovaa kirjoittamista ja sitä, miten sitä voidaan hyödyntää opettajien ammatillisen kasvun tukena. Väitöstutkimuksessani yhdistyvätkin oma taustani opettajana ja opettajankoulutuksen kehittäjänä sekä intohimoni kirjoittamiseen. Väitöstyö on nyt puolivälissä, ja myös palkkatyössäni opettajankoulutuslaitoksella saan työskennellä tekstien tuottamisen parissa. Olen vetänyt opettajien kirjoittamisen työpajoja ja ryhmiä, ja jatkanut kirjoittamisen aineopintoihin. Ja se mainitsemani tarina, siitä kasvoi romaanin käsikirjoitus.

Kuluneet vuodet eivät ole olleet helppoja, mutta silti jokainen uusi askel on ollut edellistä varmempi. Enemmän minun näköiseni. En kadu kipuiluja, en köyhyyttä, epävarmuutta. Ja minä muistan yhä sen elotuulen. Se jäi minuun kiinni.

Anne Martin

Kirjoittaja työskentelee opettajankoulutuslaitoksella tutkijana, rakastaa tarinoita ja tekee väitöskirjaa luovasta kirjoittamisesta ammatillisen kasvun tukena. 

Aiheutanko sanaraivoa?

Kuva: Risto Puumalainen

Tutustuin Jari Tammen Suureen ällösanakirjaan. Se avasi maailmaani. En tiennyt, että yksittäiset sanat tai sanonnat voivat aiheuttaa noin vahvoja tunteita. En tiennyt, että ärsyttävistä tai inhottavista sanoista ja ilmauksista on netissä kymmeniä keskusteluketjuja. Facebookissakin on kuulemma ryhmä nimeltään Kielletyt sanat. Niistä Jari Tammi on poiminut ison osan kirjan sisällöstä. 

Suuren ällösanakirjan silmäilylukeminen aiheutti minulle paineita, sillä en halua olla ällö. Minun pitäisi siis opetella nuo tuhannet kirjassa mainitut ällöt ilmaukset ja välttää niitä. Ellen sitten joskus halua kirjoittaa superällösti ja käyttää kaikkia tuon kirjan sanoja. Kirja toimisi silloin hyvänä lähteenä ällöä henkilöhahmoa luodessa.  Paineitani vähensi kirjassa oleva totuus: "Toisen lempisanonta on toisen ärsöfraasi."

Pidän totuutena myös seuraavia Tammen ajatuksia: jokaisen ihmisen sanasto muodostuu lähes huomaamatta ja on aina monimerkityksellistä. Niinpä ajoittain joku vastaanottaja voi pitää sanojamme ällöttävinä. Koska tilanne on sama kaikille, niin paineiden ottaminen käytetyistä sanoista on jopa vainoharhaista.

Niinpä kirjoittajanakaan minun ei ehkä kannata ainakaan ensimmäisenä miettiä, onko käyttämäni sana tai sanonta ällöttävä tai kulunut, vaan käyttää osaamiani ja muistamiani sanoja tarinani kertomiseen. Kustannustoimittajan valtaan ja vastuuseen kuuluu etsiä ja karsia ällöt sanat ja ehdottaa niitä muutettaviksi. Tosin hänenkin muutosehdotuksensa jälkeen joku lukija voi kokea sanaraivoa. Sellaista elämä on, koskaan ei voi olla kaikille mieliksi. 

Tammen ajatuksia mukaillen jokaisella on vapaus ja oikeus käyttää juuri niitä sanoja, joita halua ja osaa. Jokaisella kuulijalla ja lukijalla on myös vapaus ja oikeus ärsyyntyä ällöinä pitämistään sanavalinnoista ja miettiä niille parempia vaihtoehtoja.

Sanat tai sanonnat eivät ole aiheuttaneet minussa suuria tunteita, vaan kertomuksen tilanteet ja tunnelma. Täysin immuuni sanavalintojen ällötykselle en kuitenkaan ole, sillä suutahdan sellaisten romaanien vieraskielisten sanojen ja sanontojen kohdalla, joita ei ole suomennettu. Jos lukijana en satu osaamaan sitä kieltä, niin tarinaan jää aukko, ellen etsi sanojen merkitystä sanakirjojen avulla. Sellainen kirjoittajan ja kustantajan sanavalinta saa lukijan tuntemaan itsensä tyhmäksi ja korostaa kirjoittajan viisautta. 

Viisas meistä jokainen halunnee olla, vaikka tyhmänä onkin joiltain osin helpompi elää. Silloin ei ainakaan murehdi turhia. Silloin ei esimerkiksi huomaa ällöjä sanoja eikä siten pahoita mieltään. Sulavien, sopivien, tuoreiden, jopa säkenöivien sanojen ja sanontojen käyttö osoittaa tietynlaista viisautta. Sellaista viisautta minunkin pitäisi kirjoittajana osoittaa. Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta silti yritän, sillä nautin kirjoittamisesta. 

Risto Puumalainen

On kirjoittamisen aika

Kuva: Panu Hämeenaho

Hae kirjoittamisen perusopintoihin 8.-23.4.2019.

Hakuohjeet

Omat kengät

Koukuttavista suhteista kertovaa kirjaani varten syvähaastattelin viittä ihmistä. Heidän tarinansa kiteyttävät monen muun kuulemani tarinan: sen, miksi jumitumme välillä suhteisiin, jotka tuottavat meille pahaa mieltä ja jopa kapeuttavat elämäämme. Näiden tarinoiden lisäksi kirjassa on hieman yli kolmenkymmenen ihmisen ajatuksia koukuttavista suhteista.

Keskusteluissa saatoin olla ihmisten tukena, peilauspintana, uskomusten haastajana ja uusien näkökulmien tuojana. Kirjoitin haastattelut aluksi haastattelijan näkökulmasta. Kirjoitustapa tuntui ontolta. Tuntui, kuin olisin etäännyttänyt kokemukset itsestäni. Aivan kuin olisin halunnut todeta, etteivät asiat koskettaneet minua. Mutta eihän se ollut totta! Kun kuuntelin kertomuksia uudestaan, jouduin katsomaan myös itseäni peiliin. Oli tutkailtava omia motiivejani kirjoittaa, käyttää toisten tarinoita ja tapojani olla ihmissuhteissa.

Päädyin kääntämään tarinat minä-muotoon. Asetuin vuorotellen kunkin haastattelemani henkilön nahkoihin. Tunsin surua, vihaa, hätää, hurmosta, kateutta ja ihmetystä. Jouduin pohtimaan monia asioita. Olisinko minä ollut valmis antamaan tarinani jonkun toisen käyttöön, jos minulla sellainen olisi? Kohtelinko toisten elämiä kunnioittaen? Saattaisiko tekstini aiheuttaa vaaran jollekulle, mikäli joku kuvittelisi itsensä sieltä tunnistavansa? Oliko minulla oikeutta kirjoittaa yksipuolisia totuuksia jättämällä toisen osapuolen versio kuulematta? Saattaisinko sanoillani loukata jotakuta, aiheuttaa parisuhdeongelmia tai antaa jollekulle välineen arvostella tuntemattomia ihmisiä heidän tavoistaan elää elämäänsä?

Olen oppinut paljon itsestäni ja siitä, miten tärkeää on, että koettaa välillä katsoa maailmaa toisen ihmisen perspektiivistä. Olen saanut käydä inspiroivia keskusteluja haastateltujen kanssa siitä, miltä tuntuu lukea omaa tarinaa toisen kirjoittamana sekä millaisia tuntemuksia ja oivalluksia oman tarinan tarkastelu toisen kirjoittamana tuottaa. Ehkäpä tästä syntyy vielä jonakin päivänä uusi menetelmä asiakastyöhöni.

Etäältä voi olla kaukaa viisas ja jälkiviisas koko tarinan kuultuaan. Kun elämä heittää eteen haasteen, olennaista on, mitä siihen vastaa. Kun on hetkessä, jossa valintoja on tehtävä, ei mikään ole yksinkertaista. Vielä silloin ei nimittäin tiedä, mitä tulevaisuus pitää sisällään.

Kokemustarinan voima on siinä, että kuullessamme sen emme ole kokemustemme kanssa yksin. Kun joku kertoo kokemuksistaan, saamme mahdollisuuden ymmärtää, miten moninaisia todellisuuksia maailmassamme elää samanaikaisesti. Nämä tarinat korostavat sitä, kuinka tärkeää on suhtautua toisiin kunnioittaen ja empaattisesti, vaikkei ymmärtäisikään heidän valintojaan tai tapaansa elää. Toisen kenkiä ei voi lainata kokeillakseen, miltä niissä tuntuisi kävellä. Meillä on vain omamme.

Susanna Ruuhilahti

Tarinoita taajamista ja niiden takaa

Eeva Åkerblad

Unelmieni dokumenttiprojektissa kiertelisin suomalaisia syrjäkyliä ja taajamia. Tutustuisin paikallisiin pienyrittäjiin, järjestöihin, taiteilijoihin ja kulttuuritoimijoihin. Ihmisiin, jotka pitävät yllä talkoovoimin tai elantonsa eteen erikoiskauppaa, lomakeskusta, museota, taidegalleriaa, kesäteatteria tai ties minkälaista vetonaulaa, vaikka ostovoimat ja muuttovirrat väistämättä ja kiihtyvällä tahdilla kulkevat toisiin suuntiin. Mikä heidät saa tekemään, luomaan, kokeilemaan ja yrittämään?

Dokumenttini on vielä tekemättä, mutta erään (syntymäpaikkakunnaltani) Teuvalta saamani toimeksiannon myötä olen jo päässyt kurottelemaan aihetta kohti. Olen toimittanut tekstejä siirrettävästä saunasta, jonka nuoret rakensivat kahdeksassa päivässä (siirrettävien saunojen kokoontumisajoja varten, tietenkin) sekä vanhan navetan edessä laiduntavista esikuviensa kokoisista puulehmistä. Olen kirjoittanut esimerkiksi kahvila-, pizzeria, kirpputori-, lankakauppa-, vaateliike- ja valokuvaamoyrittäjistä, joista toiset vasta aloittelevat ja toiset pyörittävät kauppaa jo ties monennessa polvessa.

Tekstit ovat nähtävillä Teuva täynnä tarinoita -verkkosivustolla, joka esittelee palasia paikallisesta elämänmenosta. Toimeksiantooni kuului toimittamista, haastattelujen tekemistä, kirjoittamista, verkkosivuston luomista, logosuunnittelua ja kuvaamista. Sivusto on osa EU-rahoitteista Leader-kehittämishanketta, ja sitä täydennetään tarinoilla edelleen.

Ihmisen tarve kokea ja tehdä kulttuuria on vääjäämätön. Jos tarjontaa ei ole, tuntuu aina löytyvän joku itsepintainen, joka sitä alkaa tuottaa, oli asuinseutu mikä tahansa. Vireyden tuntu ei ole aina suoraan verrannollinen asukasluvun kanssa. Tämä näkyy pitkin poikin Suomea mitä ihanimmilla, absurdeimmilla, ällistyttävimmillä ja ihmetyttävimmillä tavoilla. Kesäisten maanteiden varsilla vilisee kyllä huoltoasemaketjuja, männynrunkoja ja peltoja, mutta myös paljon muuta. On mainoskylttejä tapahtumista, esityksistä ja markkinoista. On ITE-taidetta, latokahviloita, muistomerkkejä ja koko kirjo käyntikohteita. Siis kaikenlaista kerrassaan rakastettavaa sivuseutujen omintakeisuutta, joskus eksentrismiäkin.

Mikä tässä maailmassa sitten niin vetää minua puoleensa? En haluaisi selittää kaihon, ihailun ja lempeän melankolian sekaista kunnioitustani ja kiintymystäni vain nostalgialla, “kotiseutuylpeydellä” tai jonkinlaisella maaseudun rapautumisen romantisoinnilla. Ironialla en ainakaan. Ehkä se on enemmän rakkautta omaehtoiseen tee se itse -mielenmaisemaan, suuruudenhulluuteen, toiveikkuuteen – kaikenkirjavaan inhimillisyyteen.

Selkeästi en ole viehtymyksessäni ainut. Aiheesta on jo esimerkiksi Jantso Jokelin ehtinyt kirjoittaa mainion esseen. Isketäänpä samaan kultasuoneen myös Ylen Egenland-ohjelmasarjassa, “ihmisten näköisessä matkaoppaassa Suomeen”.

Tarinallistamiseen sinänsä on minusta suhtauduttava lämmöllä, mutta varauksella. Sivuston tarinoita kirjoittaessani oivalsin pian, millainen vastuu tarinallistamiseen liittyy, etenkin, kun kyseessä ovat oikeat ihmiset. On jaksettava kysyä: Kenen tarina kerrotaan, kuka sen kertoo, millä keinoin ja miksi? Kenen tarinaa ei kerrota? Mitä nostetaan etualalle, mitä leikataan kokonaan pois, ja kuka sen päättää? Missä menevät journalismin, taiteen, sisällöntuotannon ja mainonnan rajat? Mitä on tarinallistajan etiikka? Kertomusmuodon voimasta ja vaaroista kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti tutustua Kertomuksen vaarat -tutkimusprojektiin.

Tämän silti tiedän: ihminen on tavattoman kiinnostava. Ja se, että toisen ihmisen kertomia asioita saa siirtää sanoiksi, virkkeiksi ja jopa kokonaisiksi tarinoiksi muiden silmien alle, on paitsi kunnia- myös vastuutehtävä.

Eeva Åkerblad

Kirjoittaja on kirjallisuudesta valmistunut FM, joka opiskelee kirjoittamisen perusopintoja. Työskentelee kulttuurialan yrittäjänä ja ohjailee kirjoittamisen ilon ja tekemisen pokan äärelle pääasiassa lapsia ja nuoria, mutta yhä enemmän myös itseään.  

Kirjoittajuuden lautasmalli, annoskoko ja ruokarytmi

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin. Julkaisemme opintojen alkuvaiheen kokemuksista neljän tekstin sarjan, tämä on niistä viimeisin.

_____________________________________ 

Kun haluaa oppia ilmaisemaan itseään kirjoittamalla, pitää kokeilla erilaisia tyylilajeja. Vain siten kykenee parhaalla mahdollisella tavalla ruokkimaan ja ravitsemaan sekä lukijaa että itseään kirjoittajana. On löydettävä oikea annoskoko ja ruokarytmi. Ahmia ei saa. On tultava riittävän kylläiseksi ja osattava jättää sopivasti tilaa. Ravinnon pitää myös ehtiä imeytyä.

Kirjoittamisen opinnot työntävät epämukavuusalueelle, kokeilemaan ennestään tuntematonta. Ilman ulkoisia vaatimuksia vitkastelu olisi liian helppoa.

Kohtaaminen draaman kanssa kasvokkain jo heti ensimmäisellä opintojaksolla säikäytti, mutta verkkokurssin armoton aikataulu ei antanut tilaa venkoilla. Pakon edessä syntyi elämäni paras draamapätkä – ainoa, mitä tähän mennessä olen kirjoittanut. Selviämisen kokemus jätti halun nauttia toistekin tätä lajia.

Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tehtävät johdattelivat lempeästi liikkumaan todellisuuden rajan yli. Se hälvensi epävarmuutta, mistä löytää tarinoita kerrottavaksi. Fiktiota sai maistaa turvallisin mielin. Maku ei ollutkaan karvas, jota on syytä vältellä, vaan sen voi antaa vietellä ja viedä kielen mukanaan.

Nälkä kasvoi syödessä. Mitä enemmän tekstiä tuotti, mitä enemmän tarinoita loi, sitä sulavampaa ja helpompaa kirjoittamisesta tuli.

Ylensyönti uhkasi jo kirjoittajaa, kun kurssitehtävien pituus on rajattu eikä oikein osannut valita, mitä kaikkea tarjottimeltaan jättäisi pois. Silloin runous yllätti ja riensi apuun. Runon maailma sallii liikahtelun soljuvasti ilman ajan ja tilan rajoitteita. Runoon sanottava tiivistyy helposti.

Väliin on mahtunut niitäkin hetkiä, jolloin kirjoittamisesta on ollut sulavuus kaukana. Tekstien työstäminen on ollut tahmeaa ja ideat ovat loppuneet. Sanat ovat närästäneet kurkussa.

Kiireessä stressaantuneen pään on täyttänyt kohina, joka on nielaissut alleen kaiken muun, eikä tarinoille ole jäänyt tilaa.

Kun kaipasin kipeimmin ravintoa luovuudelleni, menin ulos. Hengitin. Annoin ähkyn hellittää ja sulattelin opittua kaikessa rauhassa. Luonnon keskellä löytyi tuoreita ideoita kirjoituksiin ja tekstin jumittaneet kohdat alkoivat aueta. Luovuus sai taas ilmaa siipiensä alle. Sanat muuttuivat helpommin pureskeltaviksi.

Kun matkaan kirjoittamisessa kohti uusia haasteita, jatkan hyväksi havaitulla tiellä ja pidän kiinni rauhallisista kävelyistä. Kiireenkin keskellä otan aikaa ja tilaa sulattelulle. Unohdan hetkeksi to do -listat ja tekemättömät työt, sivuutan pyykkikasat ja pölyt sängyn alla.

Päästän ilman virtaamaan. Sanat sulamaan nielusta.

Maria Jussila ja Mari Kuusisto

Maria ja Mari ovat kirjoittajia, jotka etsivät parhaillaan itselleen sopivaa annoskokoa, lautasmallia ja rytmitystä.

Aiemmat tekstit tässä sarjassa:

Sanna Loukkola ja Teemu Korpijärvi: Aikaa! Tilaa!
Soile Näppi ja Noora Oluikpe: Kirjoittajan kotiinpaluu
Anneli Pirttilä: Hyvä seura tekee kaltaisekseen

Aikaa! Tilaa!

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin. Julkaisemme opintojen alkuvaiheen kokemuksista neljän tekstin sarjan, tämä on niistä kolmas.

_____________________________________ 

Kuva: Sanna Loukkola

Työ, perhe, opinnot…

Ajankäyttöön liittyen huomaan muutamaa päivää ennen deadlinea, että tämä blogiteksti on vielä kirjoittamatta. Otan yhteyttä kirjoittajapariini, ja onnekseni hän on jo aloittanut kirjoittamisen.

Omassa ajankäytössä olisi parannettavaa paljonkin, varsinkin suunnitelmallisuudessa. Olen ainakin kerran päätynyt tilanteeseen, jossa väsään samana päivänä palautettavaa työtä ja heti ensimetreillä huomaan, ettei materiaalia löydy koko kaupungista. Ei kirjastosta, ei kirjakaupasta, eikä sähköisenä. Tällaisessa tilanteessa ei voi kuin soimata omaa tyhmyyttään ja toivoa, että ensi kerralla muistan ja valmistaudun huolellisemmin.

Kuinka ihminen saa vielä järjestettyä aikaa kirjoittamiselle, jos haluaa kaiken lisäksi tavata ystäviä ja harrastaa muutakin? Kirjoittajan pitäisi lisäksi lukea runsaasti. Entä mistä löytää sopen, jossa rauhassa antautua tekstille? Nämä ovat kysymyksiä, joiden kanssa kirjoittamisesta haaveileva painiskelee. Niihin on tavalla tai toisella löydettävä vastaus.

Olen aina ollut viimetipan ihminen, mitä tulee opiskeluun ja koulutehtäviin. Toisaalta taas, en vietä unettomia öitä tehtävien ja esseiden parissa, vaan arvotan unen äärimmäisen korkealle omassa arvoasteikossani. Levänneenä jaksaa puristaa tekstiä kasaan lyhyessäkin ajassa, toisin kuin silmät ristissä ja nuutuneena. Levänneenä jaksaa muutenkin asioita paremmin.

Voin rehellisesti sanoa, että kirjoittamisen osalta, suurin osa työstä tapahtuu pääni sisällä ennen varsinaisen tekstin muodostamista paperille. Mietin ja pyörittelen asioita päässäni ja muokkaan niitä valmiiksi, jolloin säästän valtavasti aikaa. Voin kirjoittaa esseetä tai runoa ajatuksen tasolla vaikka kaupan kassajonossa, kävelyllä tai lounaalla.

Olen realisti sen suhteen, että työssäkäyvänä, aktiivisena ihmisenä, minulla on erittäin rajallisesti aikaa käyttää kirjoittamisen perusopintoihin. Ja jos olen onnekas, luovuuden puuska ajoittuu juuri siihen hetkeen, kun jotain pitäisi saada aikaiseksi.

Jokaisella on omanlaisensa ratkaisu näihin kirjoittamisen perusedellytyksiin. Joku kirjoittaa läpilyöntinsä pesuhuoneen kuivausrummun päällä, toinen kartuttaa käsikirjoitusta viidentoista minuutin pätkissä, kun arjessa on hengähdyshetkiä. Joku hylkää kaiken muun ja heittäytyy kokonaisvaltaisesti kirjoittamiseen.

Itse kirjoitan yleensä ruokapöydän ääressä tai kirjastossa. Välillä on piristävää vallata nurkkaus kahvilassa tai baarissa. Ulkona kirjoittaminen tarjoaa tilaisuuden tirkistelyyn, ympäröivän elämän pienten tapahtumien seuraamiseen ja virikkeiden keräämiseen. Joku toinen on uskollinen työhuoneelleen tai kirjoitusnurkkaukselleen.

Aikaa löydän varhaisista aamuista, myöhäisistä illoista ja viikonlopuista. Se vaatii kurinalaisuutta, johon motivoi kirjoittamisen nautinto. On ihanaa huomata, että teksti alkaa vetää ja tarina avautuu sivu sivulta. Mutta aikaa ja tilaa se vaatii.

Aika on järjestettävä omien mieltymysten ja mahdollisuuksien mukaan, pidemmissä tai lyhemmissä jaksoissa, mutta sitä on oltava valmis käyttämään. Jos olet kirjoittaja, kirjoittaminen antaa sinulle paljon, mutta sen vaatima aika on väistämättä pois muusta: perheeltä, lepohetkistä, ystäviltä, harrastuksista… Tämän hyväksyminen on kirjoittajalle välttämätöntä.

Oman tilan järjestäminen tapahtuu sekä oman pään sisällä että fyysisesti. On tietysti oltava paikka, johon asettua kirjoitusvälineiden kanssa. Kotona se voi olla pöydänkulma perheen nukkuessa tai työhuone suljetun oven takana, mutta se voi yhtä hyvin olla vilkas baari tai rantakallio – kunhan oma tila on otettu myös mielessä.

Parasta tässä kirjoittamisen opiskelussa taitaakin olla määräaikoihin oppiminen niinkin taiteellisessa lajissa kuin kirjoittaminen on. Pakotettuna tuottamaan tekstiä määrätystä aiheesta kykenee odottamattomiin suorituksiin. Saatuaan opintojen myötä pintaraapaisun kirjoittamisen eri aihealueilta, voi myöhemmin elämässä käyttää määräämättömän ajan kyseiseen aiheeseen ja syventyä siihen tarkemmin.

Haaveilen kiireettömästä hetkestä kirjaston nurkassa runokirja kädessäni. Kesäisestä aamusta keskellä kaupunkia, maailman matkaamisesta ja siitä kirjoittamisesta. Ikkuna ja leveä ikkunalauta, kuppi teetä (vaikka oikeasti juon mieluummin kahvia). Kirjallisuus ja kiireettömyys ovat kieltämättä paras yhdistelmä. Sitä tavoitellen, yksi tekstinpätkä kerrallaan.

Keskittynyt, ympäristöstään ammentava kirjoittaja saa paljon aikaan vaikka keittiössä, jossa lapset mekastavat jaloissa, mutta klassisinkaan kirjoituskammio tummine kirjahyllyineen ja loimuavine tulisijoineen ei auta, jos ajatukset ovat muualla eikä kirjoittamiselle ole vallattu tilaa omassa mielessä. Nämä ovat tietenkin kärjistyksiä, ja useimpien kirjoittajien todellisuus asettuu säyseästi näiden välimaastoon.

Tämän blogin aihe on onneksi sellainen, että materiaalia ei tarvita, vaan tarkoituksena on kertoa omasta ajankäytöstä kirjoittamisen perusopintoihin liittyen – ja tässä sitä ollaan. Palautuspäivä on huomenna, tai tarkemmin sanottuna huomenaamulla. Vanha viidakon sanonta ’kiire tulee vasta lopussa’ pitää jälleen paikkansa.

Sanna Loukkola ja Teemu Korpijärvi

Sanna ja Teemu ovat kirjoittamisen opiskelijoita Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa. He etsivät yhä tarinoita, tilaa ja aikatauluja.


Aiemmat tekstit tässä sarjassa:

Soile Näppi ja Noora Oluikpe: Kirjoittajan kotiinpaluu
Anneli Pirttilä: Hyvä seura tekee kaltaisekseen

Kirjoittajan kotiinpaluu

Pyysimme syksyllä 2018 aloittaneita kirjoittamisen opiskelijoita kertomaan ensimmäisen lukukauden kokemuksistaan ja tunnelmistaan. Iloksemme aihe innosti monenlaisiin näkökulmiin. Julkaisemme opintojen alkuvaiheen kokemuksista neljän tekstin sarjan, tämä on niistä toinen.

_____________________________________ 

Olen tullut pitkän matkan takaa, etsinyt umpeen kasvaneita polkuja ja tuttuja maamerkkejä, liftannut epäilyttäviin kyyteihin ja kysellyt tietä muilta samaan suuntaan kulkijoilta. Nyt se seisoo edessäni: talo pellon laidalla. En tiedä, kuka täällä asuu nykyään. Onko tämä edes oikea osoite? Nostan käteni, koputan ovelle ja astun sisään, kerron terveisiä maailmalta ja pyydän yösijaa.

Tämän maiseman muistan. Se on kaunis ja rauhallinen, täynnä värejä – kaiken luovuuteni pyhin lähde. Pellon reunalla on sumua ja peuroja. Siellä seisoo tyttö odottamassa paluutani ja sitä, että voisimme jälleen olla yhdessä. Muistan hänen rauhattoman ja tumman katseensa, mutta nyt hän on lempeä ja täynnä valoa. Hän kulkee juurakkojen halkomilla poluilla varmoin askelin. Hän tuntee pellon laidan, minä tunnen maailman. Niiden väliin voimme rakentaa kotimme.

Perille päästyäni olen kirjoittanut enemmän kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen. Luulin tarvitsevani intohimoa pystyäkseni kirjoittamaan, mutta nyt olen huomannut, että kirjoittaminen synnyttää intohimoa. Olen kirjoittanut koko syksyn, lukenut kirjoittamisesta, puhunut kirjoittamisesta ja nähnyt siitä unia. Sekä nukkuessani että hereillä ollessani olen ajatellut kirjoittamista ja joinakin öinä olen tehnyt kaikkeni ollakseni ajattelematta sitä.

Kirjoittamisesta on vaivihkaa tullut niin iso osa elämääni, etten enää epäröi sanoa olevani kirjoittaja. Istun sohvalle, tartun kynään, enkä pysähdy. Pitkästä aikaa olen täysin elossa, minulla on syy olla ja elää. Viekää kaikki pois ja silti minulle jää tämä, loppumaton mielen syvyys ja muistot.

Jokaisessa pienessä ja turhankin oloisessa muistossa on pala minua ja minuutta, persoonaani, identiteettiäni. Hyvin pieniä hippusia, joiden voimaa tässä hetkessä en ole ehkä koskaan vielä tajunnut yhtä kirkkaasti. En ole vieraillut sisäisessä maailmassani tällä tavalla kokonaiseen vuosikymmeneen.

Olen palannut kotiin.

Soile Näppi ja Noora Oluikpe

Yhdessä kirjoitetun tekstimme “kolmas ääni” löytyi yhdistämällä oppimispäiväkirjojemme sekä keskustelujemme pohjalta kertynyttä materiaalia, jota muokkasimme vuorotellen.

Sarjan aiemmat tekstit:
Anneli Pirttilä: Hyvä seura tekee kaltaisekseen

x