Kirjoittajan matkassa -blogin uudet sivut

Syksyn saapuessa vaihdoimme blogin sijaintia. Kirjoittajan matkassa löytyy jatkossa täältä:  

https://kirjoittajanmatkassajyu.com/

Pyhimykset kirjoittajaa auttakoon

 

Marianne Kiskola. Kuva: Kirjapaja.

Uskoakseni jokainen kirjoittaja haaveilee ikiaikaisesta flow´sta ja innostuksen pöhinästä, joka saa kirjat syntymään itsestään. Todellisuus on luonnollisesti toisenlainen niskasärkyineen ja kirjoitusjumeineen. Meidän nykyajan kirjoittajien pulmat ovat kuitenkin melko suhteellisia kirjapyhimyksien haasteisiin verrattuna.

Kirjapyhimykset kuten mm. ekumenian ja tasa-arvon edelläkävijä Pyhä Birgitta (1303–1373) ja vastarannan kiiskien kaitsija Ávilan Teresa (1515–1582) joutuivat taistelemaan melkoisesti sekä sananvapauden että kirjoitusrauhan kanssa. Aina oli myös joku puuttumassa tekstien sisältöön, kuten Teresan ikikriitikko inkvisitio, joka olisi mieluusti moisen hurmoksen aiheuttajan vaientanut lopullisesti. Leskeksi jääneellä yksinhuoltaja-Birgitalla riitti tekemistä komennellessaan kuningas Maunu Eerikinpoikaa ja väistellessään ruttoa matkustaessaan läpi Euroopan kohti Roomaa, jossa hänen väkeviä kuvauksiaan helvetistä kirjattiin kiireellä ylös. Birgitalla olikin luovuutensa kanssa niin kiirettä, ettei hän ehtinyt itse editoida tuotoksiaan. Hänen yli 700 muistiin kirjoitetusta ilmestyksestä koottiin kahdeksasta kirjasta koostuva kirjakokoelma Pyhän Birgitan ilmestykset.

Vaikka keskiaika oli symboliikan ja pyhimysten kulta-aikaa, oli kirjoittamisen aihepiiri rajattua. Kaiken piti olla kirkon linjaa tukevaa ja sielunvihollisesta varoittelevaa. Lukijoitakin oli vähänlaisesti, sillä keskiajan kurimus oli surkastuttanut lukutaidon ja väestönkasvun. Lisäksi piti taistella jatkuvasti vikuroivien paavien ja kiukkuisten kirkonisien kanssa, jotka nuhtelivat mm. Teresaa ”levottomaksi ja tottelemattomaksi lapseksi, joka kuvitteli olevansa opettava professori”. Siinä sivussa piti perustaa kymmeniä luostareita ja hillitä innostuneita faneja sekä liikkua vain öiseen aikaan, jottei olisi aiheuttanut mellakoita. Voineekin tehdä johtopäätöksen, että näiden kirjapyhimysten suurimpia murheenaiheita eivät olleet kirjoittajan blokit?

Kun vilkaisee kirjapyhimysten tuotantoon – tai siihen, mitä noista ajoista on (kiitos luostareiden) säilynyt – on helppo huomata, miksi heidät yhä muistetaan. He olivat tavattoman ahkeria! Heillä oli myös valtavan laaja yleissivistys. Esimerkiksi Wikipedian kummisetä Isidorus Sevillalainen (560–636), joka kirjoitti 20-osaisen kokoomateoksen nimeltä Etymologiae, käsitteli tuossa aikansa bestsellerissä grammatiikkaa, lakia, lääketiedettä, eläimiä, uskontoa, maantiedettä, Jumalaa, enkeleitä, pyhimyksiä ja erilaisia ajanviettotapoja. Hänen tuotantonsa olikin yleisin hakuteos keskiajalla.

Kirjapyhimykset olivat siis harjoitelleet kirjoittamista tuhansia ja tuhansia liuskoja sekä uskoneet vakaasti siihen, mitä he kirjoittivat. He kokivat, että heillä on sanottavaa, eikä kirjoituspelolle ollut tilaa (vrt.inkvisitio). He myös elivät isolla liekillä, aiheuttivat hässäkkää siellä ja täällä – ja kulkivat omaa polkuaan järkähtämättömästi.

Sen lisäksi, että pyhimysten elämäntarinat voivat näin toimia kirjoittajille innoittajina, he ovat jääneet vielä konkreettiseksi avuksemme. Blokin tai iskiaksen iskiessä kirjailijaparkaan, kokonainen kirjapyhimysten armeija on valmiina auttamaan. Nämä ykkösluokan soturit ovat kuulolla, kun kirjoittajakammiosta kohoaa hätähuutoja ja esirukouspyyntöjä. He ovat valmiita viemään avunpyynnöt suuremmille voimille.

Ja käyköön niin: flow saapukoon kirjoittajakammioon, rauha kirjoittajan mieleen ja ahkeruus täyttäköön kirjahyllyt!

 

 Marianne Kiskola

24 pyhimystä pahan päivän varalle (Kirjapaja 2021) on tietokirjailija Marianne Kiskolan kymmenes tietokirja. Kiskola on valmistunut Jyväskylän yliopistosta kirjoittamisen maisteriksi. Teoksen on kuvittanut joensuulainen kuvataiteilija Katja Kouvalainen.

Haamuna tekstin takana

 

Oppaan kirjoittaja. Epätavallinen työpaikkailmoitus kiinnitti huomioni muutama vuosi sitten ja päädyin mukaan yrityskirjaprojektiin. Tehtäväni oli kirjoittaa, mutta en tiennyt aiheesta eli johtamisesta oikeastaan mitään. Mahdotonta, ajattelin aluksi. 

Toimeksiantaja oli suunnitellut kirjalle alustavan sisällysluettelon, ja yhdessä aloimme rakentaa muotoja luurangon ympärille. Aluksi tapasimme päivittäin. Päätimme päivän aiheen ja toimeksiantaja puhui ja puhui, minä kirjoitin ja kirjoitin. Hän kuvaili ja selosti, minä kyselin.

Toimeksiantajalla oli johtamisesta vuosikymmenien kokemus, mutta hänen johtamismallinsa käsitteistö ei ollut aivan vakiintunutta. Käytimme paljon aikaa käsitteiden määrittelyyn, ja oikeastaan vasta kirjoitusprosessin aikana ajatusmalli tarkentui lopulliseen muotoonsa.

Tietämättömyyteni oli lopulta etu: kaikki käsitteet tuli perattua huolella, mikä varmasti selkeytti lopputulosta. Jos minä en ymmärtänyt, tuskin kirjan lukijakaan ymmärtäisi.

Jäsentelin muistiinpanoistani raakatekstiä, josta hahmottui kirjan lukuja. Kun luvuista oli luonnokset valmiina, siirryimme kirjoittamaan toimeksiantajan kanssa yhdessä. Pallottelimme lukuja kirjoittajalta toiselle, kirjoitimme uusiksi toistemme lauseita. Molemmilla oli tyypillisesti yksi luku muokattavana ja toinen kommentoitavana. Tässä vaiheessa kaksi palaveria viikossa osoittautui toimivaksi tapaamistahdiksi.

Vaikka kirjoitimme tiiviisti yhdessä, koko ajan oli selvää, että työstimme toimeksiantajan kirjaa, roolini oli olla kirjoitusapu. Tehtäväni oli välittää hänen viestinsä eli johtamisen ajatusmalli lukijoille. Kirjan toimittajana saisin nimeni kirjan liepeeseen, toimeksiantaja merkittäisiin kirjailijaksi.

Noin puolen vuoden jälkeen osuuteni päättyi ja alkoi kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyö. Irtaannuin projektista, josta sain myöhemmin muistoksi pinon sähkönsinisiä opuksia. Aina kun näen kirjan omassa tai kirjaston hyllyssä, muistan ainutlaatuiseen kirjoituskokemuksen. Kirja elää nyt omaa elämäänsä, lähtee ehkä jopa maailmalle käännöksen myötä.

Kirjan valmistumisen jälkeen jatkoin kesken jääneitä kirjoittamisen opintoja. Eri kursseilla on tullut tilaisuuksia tarkastella kirjaprojektikokemusta esimerkiksi yhteistyökirjoittamisen ja prosessikirjoittamisen kannalta.

Mielenkiintoista on ollut pohtia myös tekijyyttä. Roolini oli olla näkymätön kirjoitusapu taustalla, mutta silti esimerkiksi sanavalintani ja tarkentavat kysymykseni veivät kirjaa aina johonkin suuntaan. Jos toimeksiantajan työparina olisi ollut joku toinen, kirjasta olisi tullut toisenlainen. 

Erityisen osuvalta tuntuu Kuuskorven käsite kolmas ääni. Kirjoitusprosessin aikana kirjoittajanäänemme sulautuivat yhteen ja kirjassa kuuluva ääni on kolmas ääni, jonka loimme toimeksiantajan kanssa yhdessä. 

 

Lähde:
Kuuskorpi, T. 2014. Yhdessä luovuksissa. Teoksessa Karjula, E. (toim.). Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena.

 

Johanna Valo

Lyhyesti lyhytproosasta

 

Kun sanojen voima, ilmaisun voima, alkoi kiinnostaa, ryhdyin kirjoittamaan. Tärkeintä ei ollut tarina, jonka kerroin, vaan tapa, jolla sen kerroin. Siksi päädyin kirjoittamaan lyhytproosaa.

Hyvän runon sanoissa on tuoreutta ja voimaa, jonka saattaa aistia melkein fyysisesti. Runo ei kuitenkaan aina antaudu kirjoittajalle, onhan sillä ne tunnetut lakinsa: oikku ja vapaus. Pitkässä proosassa taas ilmaisu tuppaa jäämään sisällön jalkoihin. Lyhytproosan kirjoittajana voin keskittyä täysipainoisesti sekä sisältöön että muotoon.

Kirjoitan surrealistisia kertomuksia, sillä mahdollisen ja mahdottoman välinen rajamaasto viehättää. Pyrin pulahtamaan vahvaan tunnelmaan ja vangitsemaan sen tekstiini. Toivon, että tunnelma välittyy lukijalle. Loppuun päästyään hän toivottavasti pysähtyy, viipyilee hetken tarinan maailmassa, mutta on sitten vapaa kääntämään sivua tai sulkemaan kirjan. Parhaassa tapauksessa hän saa samantapaisen kepeän taide-elämyksen kuin minä kirjoittaessani koin.

Monet kertomukseni taitavat liikkua proosarunon ja lyhytproosan välimailla, mutta kirjoitan sellaisiakin tarinoita, jotka ovat selkeästi proosaa: minämuotoisia puheenvuoroja. Korviini 'tarttuu' puhetta, jota sitten kirjoitan. En halua laittaa sanoja kenenkään suuhun, vaan yritän kuulostella, miten joku ihminen jonkin asian sanoisi. Pyrin kirjoittamaan niin, että puhuja tulisi mahdollisimman lähelle lukijaa. Jos onnistun, lukija pystyy hahmottamaan ihmisen, jota kuuntelee.

Sana lyhytproosa taisi tulla sanavarastooni vasta opiskellessani kirjoittamista. Olin kyllä lukenut 'lyhyttä': Haanpään juttuja, Ahon lastuja ja Aapelin pakinoita ainakin. Ja proosarunoja! Ne lienevät eniten vaikuttaneet siihen, että kiinnostuin lyhyestä ilmaisusta. Mieleen tulee etenkin Bo Carpelanin kokoelma 'Kleen taulun nimi', jonka runot voisivat mielestäni aivan hyvin olla lyhytproosaa.

Puhujana olen epäjohdonmukainen ja vuolassanainen; minun on mahdotonta käydä suoraan asiaan. Minusta on mukava myös kirjoittaa löpinää, mutta kun ryhdyn kirjoittamaan lyhytproosaa, istahtaa koneen ääreen toinen minäni. Se etsii tiivistä ilmaisua, hallittua mutta silti ilmavaa. Pöytäni ympärille kokoontuvat Spoon Riverin hautausmaan vainajat muistuttamaan kirjoittajastaan Edgar Lee Mastersista, joka jo vuosikymmeniä sitten osoitti minulle, että vähän voi olla tosi paljon kaunokirjallisuudessa. Esimerkkinä tiivistämisen taidosta nousee mieleeni myös se 14-vuotiaan poika, joka oli katsonut Mikko Niskasen elokuvan Kahdeksan surmanluotia ja kertoi kavereilleen: ”Siinä oli semmonen mies, joka keitti metässä viinaa, ja kun poliisit tuli sitä pidättään, se ampu ne kaikki.”

Lyhytproosa on osuva nimitys, mutta mikä nimi yksittäiselle kertomukselle, siinä pulma! Pienoisnovelli on mielestäni harhaanjohtava, lyhytproosatarina kuulostaa raskassoutuiselta ja kankealta. Toivottavasti joku keksii sopivan nimen, mutta sitä odotellessani puhun 'niistä mun jutuista'.

Pirjo Kela

Ullakkolöydön viisaudet

Laura Roininen. Kuva: Heli Kurimo

Äidillä oli loistava ajoitus. Hän oli löytänyt vintiltä alun teoksesta Neiti Etsivä sekä herra etsivä ja Sipulin salaisuus. Käsin kirjoitettu kirja oli vuodelta 1988 ja siinä oli kaksi lukua.

Sain ullakkolöydön luettavakseni, kun painin tekeillä olevan tietokirjani parissa sisäinen kriitikko seuranani. Muisto lapsuudesta, kesken jääneen kirjan alku, muistutti monesta asiasta. Se sai jopa kireän ja varsin kovaäänisen sisäisen kriitikkoni hetkeksi hiljenemään.

Ensimmäiseksi. Yksin en olisi päässyt tilanteeseen, jossa kirjani on kustantamon kevään uutuusluettelossa.

Kirjan syntymiseen tarvittiin monia, jotka johdattivat oikeaan suuntaan ja tuuppivat eteenpäin. Osa heistä on vaikuttanut kirjoittamiskipinääni vuosikymmeniä aiemmin, osa viime vuosina.

Ilman eteenpäin työntäviä voimia kirja olisi todennäköisesti jäänyt häilyväksi ideaksi.

Toiseksi. Tätä kohti olin tehnyt matkaa pikkuhiljaa. Jos olisin vain odottanut valmista teosta ja sen tuomaa euforiaa, olisin pettynyt.

Kirjaa kirjoittaessani yksi tärkeimmistä opeista oli taito nauttia matkasta. Matkasta, jota olin tehnyt jo sieltä 80-luvulta. Tehnyt kokeiluja, aloittanut ja jättänyt kesken, epäonnistunut ja onnistunut. Tutustunut moniin kirjoittajakavereihin, saanut oppia ja vertaistukea.

Kolmanneksi. Kirjoittaminen saa olla hauskaa. Muistelin, millaista kirjoittaminen oli ollut silloin, kun kirjoitin Neiti Etsivää ja Herra Etsivää. Kriitikko ei ollut saanut asuinsijaa päästäni ja tekstiä oli keveää ja helppoa suoltaa.

Miksi olin ylipäätään alkanut kirjoittaa? Siksi, että se on valtavan kivaa ja antoi onnistumisen elämyksiä. Ei aikuisuus tai selkeä tavoite kirjoittamisessa tarkoita sitä, että kirjoittamisesta pitäisi tulla ryppyotsaista.

Neljänneksi. Kirjoittaessa työ- ja vapaa-aika punoutuvat helposti tiukasti yhteen. Elämässä oli hyvä olla myös paljon muuta kuin kirjoittamista. Ullakkolöytöjä, aikatauluttomia viikonloppuja, rantapäiviä ja kunnon yöunia.

Työhyvinvoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeitä olivat ystävät ja sukulaiset, jotka pyysivät valmiiseen ruokapöytään ja kysyivät lenkille. Ja perhe, joka irrotti minut tehokkaasti tietokoneesta ja sai ajatukset pois kirjan keskeneräisiltä sivuilta.

Viidenneksi. Kannustuksen ja sopivasti ulkopuolelta tulevien työntävien voimien lisäksi valmiiksi saamiseen tarvitaan usein myös periksiantamattomuutta ja sitkeyttä.

Vaikka kirjoittaminen saa olla aikuisenakin hauskaa, on myös siedettävä sitä, että aina se ei sitä ole. Sisäinen kriitikkokaan ei välttämättä vaikene, mutta sen ääntä voi oppia sietämään ja sen viestejä suodattamaan.

Lopulta, lukuisien keskeneräisiksi jääneiden tekstien jälkeen ensimmäinen valmiiksi saamani kirja Perhe parrasvaloissa (Avain) ilmestyi helmikuussa.

Laura Roininen

 

Onko kirjojen kirjoittaminen vaikeaa?

Kuva: Kimmo Svinhufvud

Muistan hetken varsin hyvin. Istuin pari vuotta sitten lempikahvilassani ja kirjoitin kirjaa. Kirja oli nyt ennen joulua ilmestynyt, yhdessä Urpu Strellmanin kanssa kirjoittamani Kupliva kirjoittaminen, joka tuolloin oli siis vielä ihan kesken.

Yhtäkkiä sain itseni kiinni ajatuksesta “Kirjojen kirjoittaminen on vaikeaa.” Ei tuo ajatus varsinaisesti kirjoittamista estänyt. Tekstiä syntyi, ainakin jonkin verran. Huomasin kuitenkin lähestyväni kirjoittamista tuo ajatus mielessäni, ja tuo ajatus stressasi.

Tiedän kyllä, miksi olin alkanut tarkastella ajatuksiani tuolla lailla kriittisesti. Olin vastikään lukenut Byron Katien loistavan kirjan Loving What Is, joka on myös suomennettu tuolla samalla nimellä. Kirja rohkaisee tarkastelemaan kriittisesti niitä vakiintuneita ja usein itsestään selvinä pitämiämme ajatuksia, jotka ohjaavat toimintaamme. Tarkoitus ei ole mitenkään automaattisesti kyseenalaistaa noita ajatuksia vaan pikemminkin miettiä, ovatko ne sittenkään niin totta kuin ajattelemme ja ovatko näiden ajatusten seuraukset sellaista, mitä haluamme.

Ovatko ajatuksemme totta tai edes hyödyllisiä?

En suoraan sanottuna osaa sanoa, mistä ajatukseni “Kirjojen kirjoittaminen on vaikeaa” johtuu. Ehkä minulle on opetettu niin. Ehkä ylläpitämällä tuota ajatusta onnistun pitämään itseäni vähän erityislaatuisena ihmisenä, minähän kuitenkin olen kirjoittanut kaikenlaista. Jos heittäydyn oikein itsekriittiseksi, voin ajatella, että ajatus kirjoittamisen vaikeudesta palvelee myös asemaani kirjoittamisen opettajana: eihän helppojen asioiden opettamiseen palkata ihmisiä.

En kuitenkaan ole varma, onko lopulta hirveän hyödyllistä tai edes täysin mahdollista selvittää, mistä tuo ajatus tulee. Ajatuksethan tulevat ja menevät. Jos jokin ajatus kuitenkin pysyy, kannattaa ihan oikeasti miettiä, onko tuo ajatus totta ja mitä tuon ajatuksen uskomisesta seuraa.

Onko kirjojen kirjoittaminen sitten todella vaikeaa? Asia taitaa olla monimutkaisempi. Näyttäisi ensinnäkin, että on olemassa ihmisiä, jotka suhtautuvat kirjojen kirjoittamiseen ainakin jonkin verran mutkattomammin kuin minä.

Esimerkiksi ystäväni Katleena Kortesuo on kirjoittanut jo yli 40 tietokirjaa, ja hän on minua nuorempi! Steve Chandler taas on kirjoittanut yli 30 kirjaa, vaikka hän julkaisi ensimmäisen kirjansa vasta 53-vuotiaana. En ole kummaltakaan lukenut läheskään koko tuotantoa ja luulen, etten kaikista heidän kirjoistaan ehkä pitäisikään. Molemmat ovat kirjoittaneet kuitenkin myös todella erinomaisia kirjoja, joita olen hyödyntänyt myös opettajana. Se, että kirjoittaa paljon kirjoja, ei siis todellakaan tarkoita, että nuo kirjat eivät voisi olla hyviä.

Kirjoittaminen on kivaa

Kun mietin asiaa jonkin aikaa, päätin alkaa ajatella toisin. Päätin alkaa ajatella, että kirjojen kirjoittaminen on kivaa. Päätin myös kirjoittaa paljon kirjoja. Erilaisia kirjoja, eri ihmisten kanssa. Kenties useita kirjoja samanaikaisesti. Tämä päätös tuntuu itse asiassa toimivan ihan hyvin, sillä seuraava kirjani, yhdessä Johanna Pentikäisen kanssa kirjoittamani Riittävän hyvää kirjoittamista on jo melkein valmis ja ilmestyy toivon mukaan vielä vuoden 2021 aikana. Ja seuraavaa suunnittelen jo. Saa nähdä, mitä siitä tulee!

Ei omia ajatuksiaan pysty pelkällä päätöksellä muutamaan. Jos omien ajatusten totuutta ja niiden hyödyllisyyttä hieman pohtii, voi olla, että toimimattomista ajatuksista pystyy kuitenkin päästämään irti. Ajatus “Kirjojen kirjoittaminen on vaikeaa” ei palvele minua. Elämä ja kirjoittaminen ovat mukavampaa ilman sitä.

Onko kirjojen kirjoittaminen sitten helppoa? Luulen, että sekään ajatus ei ole ihan yksiselitteisesti tosi. Kirjojen kirjoittaminen vaatii aika paljon työtä. Jotta kirjasta tulee hyvä, siinä pitää olla myös hyvä kantava idea ja sitä pitää hioa aika lailla. Eli ei, ei se nyt helppoakaan ole. Hieman helpommaksi se muuttuu, kun hyväksyy sen, että kaikkea ei tarvitse eikä kannata tehdä itse. Ja silloinhan se sitten voikin olla ihan tosi kivaa.

 

Kimmo Svinhufvud

Affektia jahtaamassa

Emilia Karjula

Tekstin valmistumiseen liittyy hirveästi odotuksia. Joka kerta odotan, että palkinto tällä kertaa tulisi: että kokisin jotain suurta ja hämmentävää. Niin väkevän affektivyöryn, että sen voimin en enää koskaan epäröisi. Sen kun kirjoittaisin, koska osaisin vihdoin luottaa prosessiin ja tietäisin, että se kantaa ja kaikki muuttuu hyväksi, tai ainakin riittävän valmiiksi.

Ja todellisuudessa: Ei koskaan sellaista räjäyttävää humahdusta, jonka toivossa olen aina aloittanut uuden tekstin. Ei koskaan!

Eikä kyse ole siitä, etten olisi välittänyt, kiihkeästikin, jokaisesta tekstistä, jonka olen maailmaan saattanut, on se julkaistu tai ei. Tunteet vain ovat laimenneet lähestulkoon heti, kun teksti on tullut valmiiksi.

Väitöskirjaani (Sommitellut muusat, ntamo 2020) kirjoittaessani lepertelin ja uskottelin itselleni lukemattomat kerrat, että kyllä se sieltä vielä tulee. Huojennus ja valmiiksi saamisen riemu. Tällä kertaa se varmasti tuntuu jossain. Tällä kertaa ei käy niin, että tekstin valmistuminen herättää vain epämääräistä, laimeaa hyväntuulisuutta.

Väitöskirjan tekeminen oli vaikein ja kamalin kirjoitusprosessi, jonka olen käynyt läpi (jos jätetään huomiotta ne harvinaiset hetket, jolloin se oli poikkeuksellisen hauskaa). Tunsin jatkuvaa huonoutta ja epäilin älyllistä kapasiteettiani. Ajattelin, että työn loppuunsaattaminen vaatii kykyjä, joita minulla ei koskaan tule olemaan. En kirjoittanut flow´ssa vaan syvässä tuskassa, katkonaisesti ja hampaita kiristellen.

Ja sitten! Affektipaisumus! Ytimiä ravistava siirtymäriitti!

Väitöstilaisuus oli tähänastisen elämäni parhaita hetkiä. Tietenkin olin ylikierroksilla, hikoilin ja puhuin mitä sylki suuhun toi. Akateemisen rituaalin muodollisuus tuntui silti tekevän tilanteesta melkein kodikkaan. Rituaalin roolijako oli selvä, eikä sen tarkoitusta tarvinnut arvailla. Rajatussa tilassa ja hetkessä kaikki oli olemassa vain minun tekstiäni varten. Hyvänolontunne humisi kehossani vielä pitkän aikaa tilaisuuden jälkeen.

Kaikkien tekstien kunniaksi ei ehkä tarvitse rakentaa näyttävää rituaalista performanssia – tai entä jos rakentaisikin? Vaikka ihan pienen rituaalin? Pysähdyksen, jolla osoittaisi itselleen, että nyt luovun tästä tekstistä, sanon sille kiitos ja näkemiin – ja samalla onnittelen ja ylistän itseäni niin paljon kuin huvittaa.

En lainkaan epäile, etteivätkö epäröinti, tuskailu ja vinksahtanut palkinnon odottaminen palaisi kirjoitusrepertuaariini heti sopivan hetken tullen. En lainkaan epäile, etteivätkö ne tuntuisi taas yhtä musertavilta. Silti luotan nyt hitusen enemmän näidenkin affektien tilapäisyyteen. 

 

 Emilia Karjula

Essun taskusta sanomalehteen

Kuva: Saara Luokkala

”Kirjoita sellaisesta tytöstä, joka suuttuu määräileviin aikuisiin ja karkaa kotoa. Se menee lelukauppaan ja syö siellä piparkakkuja ja tortillaa”, toivoivat lapseni muutama vuosi taaksepäin. Siitä lähti liikkeelle Paras joululahja -satu Aino-nimisestä tytöstä.

Olin ommellut lapsilleni edellisenä jouluna kalenteriessun, jonka taskuihin piilotin pieniä jouluyllätyksiä. Satu muokkautuikin luontevasti kalenterin muotoon: yksi pieni luku jokaiselle päivälle. Asettelin tekstin tietokoneella pitkulaisiin palstoihin, tulostin ja rullasin tarinanpätkiä essukalenteriin. Joulukuu alkoi ja satu oli vielä kesken. Monena iltana lasten mentyä nukkumaan jatkoin satua tietokoneellani.

Kun kerroin joillekin läheisilleni tästä meidän kotitekoisesta kalenteristamme, halusivat monet päästä seuraamaan satua. Perustin pienen WhatsApp-ryhmän niille, jotka halusivat seurata satua. Aina, kun olin lukenut luukun lapsilleni, otin lampun valossa kännykällä kuvan ja lähetin sen listalle. Aina silloin tällöin joku antoi pyytämättä palautetta: ”Tämä oli ihana, ja lapset jäivät koukkuun.” Tai: ”Julkaise tämä jossakin.”

Marraskuussa 2019 kirjoittamisen opinnoissa meitä rohkaistiin hakemaan julkaisukokemuksia. Muokkasin hieman kalenterisatuani ja lähetin sen paikkakuntani sanomalehteen. Lapin Kansa julkaisi sadun paitsi printtilehdessään myös verkossa ja podcastina. Jokainen luukku sai kauniin kuvituksen graafikko Miila Kankaanrannalta. Myös samaan konserniin kuuluva Kaleva otti tekstin julkaistavakseen.

Kuulin tuttavilta, että useampi koululuokka oli seurannut satua ja joku lapsista oli innostunut kirjoittamaan oman joulusadun. Kuulemma monet eläkeikäiset olivat odottaneet aina uutta luukkua innokkaasti. Kun joulu oli ohi, sain Lapin Kansalta toiveen, että tekisin seuraavaksi jouluksi uuden kalenterisadun.

Keväällä 2020 mielessäni oli pyörinyt jo pitempään jatko-osa edelliseen satuun liittyen. Kevät kului ja joulutunnelmaan oli vaikea eläytyä. Lasteni mielestä kalenterisadulle oli yksi ehto: sen tuli olla ehdottomasti jännittävä! Sain ennen kesää tehtyä suunnitelman sadusta Tekstikokoelma-kurssille. Siitä tuli lopulta itsenäinen jatko-osa edelliseen tarinaan ja nimeksi valikoitui Piparkakkuyllätys.

Nyt satu on valmis ja lähetetty toimitukseen. Kuvittaja on ilahduttanut minua ensimmäisillä maistiaisilla. Pienoisella jännityksellä odotan, miten lukijat ottavat vastaan Piparkakkuyllätyksen. Toivon, että se viihdyttää ja lohduttaa ihmisiä koronarajoitusten keskellä.

On jälleen aika nostaa tähdet ikkunoihin ja kalenteriessu perinteiselle paikalleen leivinuunin kylkeen. Kun lapset nukahtavat, käyn sujauttamassa sen taskuihin pieniä tarinarullia.

Saara Luokkala

Osuuskunta Tulento – yhteisöllinen olio muotoutumassa

Kuva Vesa Minkkinen Pixabaystä

Syyskuussa kaverini kertoi, että kirjallisuuskentälle ollaan perustamassa uutta osuuskuntaa, jonka perustamiseen ja toimintaan voi halutessaan osallistua. Innostuin, sillä kirjoittamiseni on hiljalleen viime vuoden lopulta alkaen nyrjähtänyt kohti yhteisöllisyyttä, itsenäisesti muotoutuneiden palautepiirien ja yhteisten kirjoittamishetkien myötä. Niinpä tuntui hyvältä idealta liittyä yhteisöön, joka nimittää itseään Tulennoksi.

Ajattelemme osuuskunnan nimeä translatiivina eli muutosta ilmaisevana tai olennon ja tulemisen yhdistelmänä eli tulentonta. Vaalimme ajatusta osuuskunnasta jatkuvasti muotoutuvana ja epävalmiina prosessina: sellaisena, joka muuttuu tekijöidensä suuntautumisten ja kiinnostuksien kautta. Epävalmiuden normalisointia kuvaa myös se, että kirjoitan tätä tekstiä osuuskunnasta, jota ei edes vielä ole virallisesti olemassa – kuitenkin jo hyvää vauhtia muotoutumassa.

Tällainen yhteisöllinen ja jatkuva joksikin tuleminen avaa mahdollisuuden kuvitteluun ja haaveiluun, kun mitään ei tarvitse olla, mutta kaikeksi voi tulla.

”Miusta se on ollut tosi kumouksellista, että on puhuttu auki, että sanokaa ihmiset, mitä haluatte tehdä, niin saatte tehdä sitä”, pohtii Carita Roivas, yksi Tulennon ensimmäisistä perustamispohdinnoista asti mukana olleista jäsenistä. ”Esimerkiksi aluksi piti olla markkinointityöryhmä, mutta ketään ei kiinnostanut se, niin ei sitä sitten tarvitse. Se hoidetaan jollain toisella tavalla”, jatkaa toinen tulentolainen Milla Kalliokoski.

Tulennossa yhteisöllisyys näkyy myös ajatuksena siitä, että kaikki toiminnasta kertyvät voitot jaetaan tasan osuuskunnan kaikkien jäsenten kesken. Ideana on, että osuuskunnassa kerrotaan avoimesti omasta jaksamisesta ja luotetaan siihen, että jokainen pyrkii kykyjensä, jaksamisensa ja elämäntilanteensa mukaisesti yhteiseen päämäärään.

”Jos ei jonakin vuonna voi osallistua puoleen vuoteen mihinkään, koska on ongelmia henkilökohtaisessa elämässä, niin silti siitä saa sen palkan, koska seuraavana vuonna voi taas tehdä todella paljon. Että se ihmisten omatahtisuus toimii myös voimavarana”, kertoo Kalliokoski.

Koska olemme vasta muotoutumassa, olemme käytännössä lähinnä sopineet erilaisista käytännöistä ja periaatteista, jotta olisimme valmiita osuuskunnan viralliseen perustamiseen. Ensimmäisenä toimintavuonna aiomme julkaista kaksi kirjaa: yhden romaanin ja yhden antologian. Niiden liepeillä ja liepeiden reunoilla haluamme järjestää myös erilaisia taiteeseen liittyviä tapahtumia, kirjoitusretriittejä ja toimia ylipäänsä yhteisönä.

Itse koen valtavaksi voimavaraksi sen, että Tulennossa jokainen toimija voi suuntautua omien kiinnostuksiensa mukaan. Kalliokoskea kiinnostaa esimerkiksi yhteisöllinen yrittäjyys ja Roivasta kollektiivinen kustantaminen. Itse haaveilen kustantamisesta ja yhdessä kirjoittamisesta. Lisäksi maalailen Roivaksen tapaan mielikuvia kirjoitusretriiteistä:

”Mie haaveilen jostain sellaisesta ihanasta kirjoitusmökkiretriitistä. Semmoisen mie haluaisin järjestää”, hän kertoo.

Kun kaikki on koko ajan muotoutumisen tilassa, karisee toiminnalta ylimääräinen paine. Kaikki on aina kesken, virtaamassa jostakin ehkä jonnekin, ja se on hyvä asia.

 
Otto Rikka

Jumalallisia fossiileja

 

Piritta Porthan. Kuva: Timo Porthan.

Lueskelin uutta Kirjailija-lehteä, jossa Matti Rönkä kuvailee kirjoittamisen tapoja näin: ”Olen puhunut näistä muiden kirjoittajien kanssa, että on tämä jumalallisen käden koulukunta, joilla henkilöt lähtevät elämään omaa elämäänsä ja sitten on Porsche-insinööri, jota itse edustan”.

Hymyilytti. Vai jumalallisen käden koulukunta. Tunnistin nimittäin kuvauksesta itseni fiktion kirjoittajana. Olen kirjoittanut kolme fiktiivistä julkaistua kirjaa: draamarunoelman, lastenrunokirjan ja romaanin. Jokainen niistä sai alkunsa intuitiivisen tajunnanvirtamaisen kirjoittamisen kautta. Lähdin liikkeelle yksittäisistä tunteista, havainnoista, sanoista, ajatusten vilahduksista. Lopputuloksena jokaisen kirjan kohdalla oli juonellinen tarina.

Keväällä 2020 ilmestynyt romaanini Meitä oli kaksi kertoo kaksosista, joista toinen katoaa. Oliko minulla valmiiksi nämä kaksoset, Iiris ja Hertta, kun lähdin kirjoittamaan romaaniani? No ei. Aloitin tunteesta, joka kulkee erityisesti Iiriksen hahmossa läpi kirjan myös lopputuloksessa. Kaksosuus, Hertan katoaminen ja koko kirjan tarina sen sijaan ilmestyivät näkyviin vähitellen vuosien kirjoitustyön tuloksena – minulta sen enempää kyselemättä.

Stephen King kuvaa kirjassaan Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä tarinoita maahan hautautuneiksi fossiileiksi, joita kirjailija irrottaa maasta niin hyvin ja ehjänä kuin mahdollista. Juuri siltä minustakin fiktion kirjoittajana tuntuu. Että uuden kirjan tarina ikään kuin on jo olemassa, minä vain hissukseen ja varovasti kaivan sen esiin.

Fiktiotekstieni editointivaihe muistuttaa sitten enemmän työtäni tietokirjoittajana. Työskentelen toimittajana ja olen kirjoittanut julkaistun tietokirjan. Lehtijutut rajataan usein jo ennakkoon tiettyyn mittaan ja muotoon – aiheesta ja näkökulmasta puhumattakaan. Tietokirjani kohdalla tein laajan ennakkosuunnitelman: esittelin kustantamossani esimerkiksi kirjan haastateltavat sekä lukujen jaottelun jo ennen kuin olin kirjoittanut sanaakaan.

Fiktion kirjoittajana intuitiivisen ja tajunnanvirtamaisen kirjoitustyylin vaaliminen on minulle kuitenkin kaiken lähtökohta. Kun järkiajattelu vaimenee, henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä. Syntyy mahdollisuus yllättyä ja ihmetellä, antaa jonkin mystisen tekijän X viedä kohti tuntemattomia maailmoja.

Jos ilmiö kiinnostaa, suosittelen lukemaan Helsingin Sanomista Arla Kanervan jutun Suurin osa kirjailijoista kuulee hahmojen puhuvan heille, kertoo tuore tutkimus – tällaisia kokemuksia suomalaiskirjailijoilla on:”Kuulostaa tosi kummalliselta”. Jutussa Emmi Itäranta esimerkiksi kertoo hetkistä, joina kirjan henkilöhahmo tuntuu tarkkailevan olan yli hänen työtään: ”Ikään kuin sillä hahmolla olisi oma tarinansa kerrottavana ennen kuin alan kertoa sitä ja se tarkkailisi, että kerronko sen oikealla tavalla”, Itäranta kuvailee.  

Jumalallisen käden koulukuntaa siis ehkä hänkin?

 

Piritta Porthan 

Kirjallinen kasvimaa

 

Varhaisesta lapsuudesta asti minua on kiehtonut, kuinka kynän kärjellä ja siveltimen sivalluksella voi luoda maailmoita. Pienenä en unelmoinut, että minusta tulee isona kirjailija tai taiteilija. Olin jo kirjoittaja, piirtäjä ja taitava taivaanrannan maalari. Lapsi ymmärtää, ettei voi tulla joksikin, mikä jo on. Siinä voi kuitenkin kehittyä.

Lukion jälkeen muutin maalta suurkaupunkiin. Haaveilin kasvimaasta ja kanoista, kun kirjoitin päivät pääksytysten. Samoilin monenlaisia polkuja vuosien ajan. Ne eivät olleet harhapolkuja, koska niitä seuraillen löysin juuri siihen, missä olin joitakin vuosia sitten opiskellessani kolmatta ammattitutkintoani. Yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin saapunut sankan metsän hämärästä auringonvalossa kylpevälle peltoaukealle. Ymmärsin, etten voi enää räpistellä kutsumusta vastaan. Lisäsin kasvimaan ja kanojen rinnalle toivelistaani kirjailijuuden.

Yhä maalailen mielikuvissani idyllejä omasta puutarhasta ja multaa kuoputtavista kotkottajista, mutta olen jo toteuttanut yhden unelmistani ja saattanut kaksi kirjaa maailmalle. Monet ovat kysyneet minulta, miksi opiskelen kirjoittamista, vaikka olen julkaissut kirjoja. Enkö muka jo osaa kirjoittaa? Pääsin julkaisukynnyksen yli puhtaalla intohimolla ja itseopiskelun voimalla, mutta tavoitteellinen kirjoittaminen ja yhteistyö kustannustoimittajan kanssa innoittivat minut nostamaan riman ylemmäksi. En enää kirjoita vain omaksi huvikseni. En enää puuhastele pienessä pöytälaatikkopuutarhassa enkä saata iloita yhden ainoan sivun tai puolikkaan tarinan kypsymisestä. Minun on nyt huolehdittava kokonaisesta kirjallisesta kasvimaasta, jonka sadon on riitettävä monelle nälkäiselle lukijalle.

Tarinoiden kasvattaminen heiveröisestä idusta kypsäksi käsikirjoitukseksi on enemmän kuin sanojen kylvämistä peräkkäin. Se on monimutkainen kognitiivinen prosessi, jossa lapioita, haroja ja kuokkia ovat kirjoittajan mielikuvitus, tunneäly ja analyyttinen päättelytaito. Kirjoittaminen on vuorovaikutusta kirjailijan, maailman, tekstin ja lukijoiden välillä. Kirjailijan on opittava tekniikoita, tehokeinoja ja rakenteita. On myllättävä sielua syvältä. Täytyy olla utelias ja nöyrtyä sen tosiasian edessä, ettei kukaan ole koskaan valmis. Alati muuttuvassa maailmassa on aina jotain uutta opittavaa.

Ydinolemukseltaan kirjoittaminen muistuttaa puutarhanhoitoa. Kirjailija on maaperä, josta tarinat itävät ja tavoittelevat taivaita. Lukijat korjaavat kirjasadon. Kirjailija on myös puutarhuri. Hänen on kehitettävä itseään lakkaamatta, sillä on mahdotonta saada hyvää satoa samasta mullasta vuodesta toiseen. Kuten maapohja myös kirjallinen tuotanto köyhtyy, ellei kirjailija huolehdi luovuudestaan ja taidoistaan. Kasvimaata täytyy muokata ja lannoitta, jotta kaunokirjallisuuden siemenet kasvavat ja kukoistavat. Minulle kirjailijuus on tapa, jolla hahmotan ja käsittelen maailmaa. Kirjoitustaitojen ja tarinankertojaminän kehittäminen on siten myös ihmisenä kasvamista ja ihmisyyden jalostamista.

Sanna Naukkarinen Pires alias S. N. Pires 

Kirkasta tekstiä

Saija Kuusela. Kuva: Ulla Keskinen

Välttelen aloittamista. Teen pari opintoihin liittyvää kirjoitustyötä, viimeistelen apurahahakemuksen, korjaan jopa veroilmoituksen. Maanantaina olen käyttänyt kaikki tekosyyt. Muistiinpanot ovat alkaneet lähestulkoon hohtaa valoa; ne vainoavat jatkuvasti silmäkulmassa.

Lopulta tartun niihin saakelin papereihin. Istun alas, käynnistän tietokoneen. Eteeni ei avaudu Wordin neitseellinen, puhdas sivu, vaan kertaalleen kirjoitettu romaani.

Minulla ei ole valkoisen paperin kammoa. Kirjoittaminenhan on helppoa: ei tarvitse kuin keksiä. Pääni suoltaa tarinoita koko ajan. Selaan mielikuvia; riittää, että löytyy yksi tai kaksi yksityiskohtaa, ja tarina alkaa. Se alkaa näkyä, kuin elokuva, joka pitää vain osata sanallistaa.

Sen sijaan kärsin mustan paperin kammosta. Oman tekstin muokkaamiseen liittyvästä vastahakoisuudesta, jonka läpi on taisteltava aina vain uudelleen. Joka kerta on kestettävä oma vajavaisuus – etten ole vieläkään valmis.

Juuri kustannussopimuksen saaneella esikoiskirjailijalla muokkaukset eivät ole vielä yhden sanan tai kappaleen kokoluokkaa. Teksti täytyy silpoa palasiksi, myllätä ympäri, leipoa uusia kohtauksia ja heittää vanhoja hautaan. Koko ajan täytyy muistaa, että joskus paras muokkaus on se, että ei muokkaa. Jättää olemaan. Ja nöyrtyy muokkaamaan sitten kuitenkin, seuraavalla kierroksella.

Kustantajan korjausehdotukset koskettavat esimerkiksi sitä, kuinka päähenkilö johonkin asiaan suhtautuu. Asennemuutos vaatii koko tekstin perkaamista. Asioiden esittämisjärjestyksen muuttaminen meinaa saada aivot solmuun. Jos päähenkilön vaimon henkilöllisyys paljastuu vasta sivulla 50 eikä sivulla 20, siirtyy jokainen vaimoa käsittelevä kohta vastaavasti eteenpäin. Juonen on silti pysyttävä eheänä.

Ja kuitenkin kaikki nämä tuskastuttavat tunnit ovat elintärkeitä. Usein jokin kustantajan ehdotuksista oli jo kirjassa vähän sinne päin. Muokkauksen myötä se loksahtaa kohdalleen. Kirjaan alkaa löytyä uusi sävy. Hämmentävää kyllä, sävy on lähempänä sitä ideaa, josta koko tarina sai alkunsa.

Huhtikuun Parnassossa julkaistusta Marika Maijalan haastattelusta mieleen jäi lause ”rentous on vaatinut vuosikausien työn”. Esikoiseni muokkaaminen tuntuu kuin työntelisin veistä huolellisesti tehtyyn, tahattoman naivistiseen maalaukseen. Olen kirjoittanut asiat liian siisteiksi, ihmissuhteet helpoiksi, menneisyydet selkeiksi. Uudelleenkirjoittaminen onkin pitkälti säröjen tekemistä, rosoisemmaksi hiomista. Kaikkea ei tarvitse lukijan tietää, edes kirjan lopussa. Tästä näkökulmasta muokkaustyö näyttäytyy äkkiä vapauttavana – teksti saa rentoutua epätäydellisemmäksi ja samalla kiinnostavammaksi.

Luin juuri Anthony Doerrin esikoisen Davidin uni. Teksti on parhaimmillaan läpikuultavaa, kuin taivaasta saneltua. Kuin sitä ei olisi kirjoittanut kukaan. Ja nyt ollaan uudelleenkirjoittamisen ytimessä, muokkaamisen kipeässä välttämättömyydessä: kyllä sen on aina joku kirjoittanut. Se joku on vain jaksanut hioa, lisätä särmiä, antaa tekstin levätä ja hioa lisää. Kirkastaa, kunnes teksti on.


Saija Kuusela

Rakas pitkä pirulainen

Yliopiston kielenhuollon kursseilla mieleeni iskostettiin, että huutomerkkiä ei kannattanut käyttää kuin äärimmäisessä hädässä. Se sopi minulle hyvin, sillä en ollut lainkaan sinut merkin kanssa. Mielestäni huutomerkki oli b-luokan välimerkki – liian ehdoton ja käskyttävä.

Sitten tapasin miehen, joka hurmasi minut huutomerkeillä. Hän ei liikoja hempeillyt, mutta ilmaisi huutomerkeillä kaikkea sitä, mitä ei muuten osannut. Innostusta ja lämpöä.

Tajusin silloin, että olin arvioinut huutomerkin täysin väärin. Merkkiin mahtui tunnetta, jota en huomannut takertuessani pelkästään sen käskyttävään ja huudahtavaan luonteeseen.

Olin ja olen huutomerkille anteeksipyynnön velkaa.

Enkä varmaankaan ole ainoa. Tuntuu, että huutomerkki on viime vuosina vallannut itselleen lisää alaa merkkien maailmassa. Se ei oikeastaan ole yllätys, sillä huutomerkki – ymmärrän sen nyt – on tunnetta tiivistetyssä muodossa. Saatamme toki viehättyä tekstin tai ihmisen älykkyydestä, mutta vasta tunne saa aikaan jotain suurempaa.

Merkki on yleistynyt niin paljon, että se on saanut jo osan virkamieskunnastakin pauloihinsa. Perinteisestihän virkamiehet ovat vältelleet huutomerkin kaltaisia ylilyöntejä. Anton Tšehov on kirjoittanut aiheesta jopa novellin vuonna 1886. Huutomerkki-novellin päähenkilö, kollegion sihteeri Jefim Fomitš Peraklidin, ei ole uransa aikana käyttänyt yhtäkään huutomerkkiä:

”Neljäkymmentä vuotta hän oli laatinut asiakirjoja, kirjoittanut niitä tuhansia, kymmeniä tuhansia, mutta ei voinut muistaa ainoatakaan riviä, joka olisi ilmaissut riemastusta, suuttumusta tai jotakin muuta samankaltaista.

Ja muita tunteita… hän ajatteli. Tarvitaanko asiakirjoissa tunteita? Niitähän voi kirjoittaa tunteetonkin ihminen…”

Mutta muutoksen tuulet puhaltavat jo virkamieskunnassakin. Kun osastopäällikkö, ylijohtaja Mikko Spolander lisäsi valtiovarainministeriön tiedotteeseen huutomerkin lokakuussa 2019, hän ei varmaankaan arvannut, mikä kohu siitä nousisi.

Ensimmäisenä Spolanderin huutomerkkiin tarttui Helsingin Sanomat, ja kohta aihe oli muidenkin lehtien sivuilla. Demokraatti nosti huutomerkin jopa otsikkoon asti.

Tehtiinkö huutomerkistä härkänen? Kyllä. Mutta ainakin kohu opetti sen, että merkkiä kannattaa käyttää vain, jos on valmis seisomaan sen takana. Ja Spolander oli.

Samalla on hyvä muistaa, että huutomerkittömyys on viesti sekin. Sillä on eroa, vastaako kysymykseen ”joo” vai ”joo!”. Jos viestillä halutaan innostaa tai välittää omaa innostusta, on merkki usein paikallaan.

Yleensä huutomerkin käyttämättä jättäminen ei silti johda erityisen vakaviin seurauksiin. Ainakaan niin vakaviin kuin Seinfeld-sarjan viidennen kauden neljännessä jaksossa, jossa sarjan vakiohahmon Elaine Benesin suhde kariutuu siihen, että seurustelukumppani ei osaa käyttää huutomerkkejä.

Kaikkien kirjoittajien kannattaa silti ottaa merkki haltuun. Niin minäkin tein, mutta suhdetta huutomerkkimieheen se ei pelastanut. Huutomerkki, tuo rakas pitkä pirulainen, jäi kuitenkin elämääni pysyvästi.

Lähteet:

Tšehov, A. 1983. Tarpeettomia ihmisiä (2. painos). Suom. J. Konkka. Helsinki: Kirjayhtymä.

 Suvi Asikainen

Kirjoittajapiiri kohtaamispaikkana

Kirjoittamisen opinnot ovat tarjonneet arvokkaan mahdollisuuden tutustua muihin kirjoittajiin, joista osasta on ilokseni tullut pysyvä osa kirjoittajakaveripiiriäni. – M.K.

Kirjoittajapiirimme sai alkunsa perusopintojen ensimmäisellä opetusjaksolla, jonka ryhmässä oli tosi hyvä henki. Idea tapaamisista otettiin opiskelijoiden kesken lounastauolla puheeksi, ja tiedotusta varten perustettiin Facebook-ryhmä. Opettajamme Nora polkaisi toiminnan käyntiin viemällä halukkaat tunnin jälkeen Jyväskylän kulttuurihenkiseen baariin, Vakiopaineeseen.

Piiriin tuli aluksi vain pari osanottajaa, mutta pian luku kasvoi ja vakiintui kuuteen jäseneen. Koemme lukumäärän olevan järjestelyjen ja ajankäytön kannalta sopiva.

Tapaamme kesät talvet kerran kuukaudessa eri kahviloissa. Jokainen tuo halutessaan luettavaksi pari sivua tekstiä. Yleensä aloitamme kuulumisten vaihdolla ja herkuttelulla, jonka jälkeen siirrymme lukemaan toistemme tekstejä, keskustelemaan ja antamaan niistä palautetta. Lopuksi kaivamme esiin kalenterit ja sovimme seuraavasta tapaamisesta.

Palautteen saaminen on ihanaa, sillä piiriläiset ovat kannustavia, perusteellisia palautteenantajia, joilla on kiinnostavia näkökulmia. Toisten tekstien lukeminen puolestaan ilahduttaa: on saanut seurata aitiopaikalta, kun kullekin on muotoutunut oma tunnistettava tyylinsä. – P.R.

Kirjoittajapiirin avulla olen oppinut lukemaan tarkemmin omia ja muiden tekstejä. On ihmeellistä nähdä, kuinka paljon merkityksiä sanoihin ja niiden oikeaan järjestykseen voikaan latautua. – T.H.

Kirjoittajapiiri on tutustuttanut minut itselleni vieraampiin tekstilajeihin ja sitä kautta laajentanut näkemystäni kirjoittamisesta, sen prosesseista ja mahdollisuuksista. Mutta ennen kaikkea olen saanut tutustua upeisiin ihmisiin. Samanhenkiset, hauskat ja taitavat ystävät joita saa tavata säännöllisesti - en tiedä mikä voisi antaa enemmän virtaa ja jatkuvuutta omalle kirjoittamiselle. – M.H.

Luemme piirissä säännöllisesti mm. draamaa, proosaa ja lyriikkaa, joko hiljaa itseksemme tai ääneen. Olemme jopa kuunnelleet muuan musikaalisesti lahjakkaan jäsenemme toisen kirjoittajan runoista säveltämiä ja esittämiä kappaleita!

Piiri tarjoaa vertaistukea ja -palautetta niin kirjoittamisen opintoihin, pöytälaatikon kynäilyihin kuin myös julkaisuihin tai kilpailuihin tähtääviin projekteihin. Toimintamme on jatkunut jo kaksi ja puoli vuotta. Koronaepidemian mentyä ohitse jatkamme taas tapaamisia, tai tilanteen pitkittyessä siirrämme ne verkkoon. Kannustamme lämpimästi muitakin kirjoittajia verkostoitumaan!

Aloitin kirjoittamisen perusopinnot tutustuakseni samanhenkisiin ihmisiin ja oppiakseni lisää kirjoittamisesta. Enpä olisi arvannut, että oppiminen jatkuu hyvässä seurassa vielä opintojen jälkeen. Kirjoittajapiirin tapaaminen on aina kuukauden kohokohta ja motivoi uusien tekstien kirjoittamiseen. – T.K.

Kun poljen piirin jälkeen illalla kotiin, joskus on jo matkalla kaivettava muistikirja esiin. Jokin kuplii ja välkkyy, läikkyy melkein yli. Sanat hyppäävät syliin!

Kenties piirimme siis onkin taikapiiri?  – J.T.

Iloisin terveisin,
KIKP2010-17-kirjoittajapiiri

Kurssilta tietokirjaksi

Kun tulin Jyväskylän yliopiston avoimen yliopiston tietokirjoittamisen kurssille, tiesin jo mitä halusin. Halusin kirjoittaa Kiehtova kaksosuus -tietokirjan. Aloittaessani kurssin vuonna 2016 en uskonut kirjoittajan kykyihini kovinkaan paljon.

Perusaineopintojen jälkeen itseluottamukseni oli vahvistunut ja minulla oli luonnos johdannoksi. Työnantaja Suomen Monikkoperheetkin kannusti ryhtymään toimittamaan kirjaa.

Onneksi tiedekustantaja Gaudeamus kiinnostui projektista ja esisopimus laadittiin. Ilon päivä oli sekin, kun Koneen säätiö hyväksyi apurahahakemukseni 13 tuloksettoman hakemuksen jälkeen. Olin hakenut työskentelyapurahaa neljäksi kuukaudeksi, mutta jälkikäteen ajatellen olisin voinut hakea enemmänkin.

Toimittajan työnkuvastani tulikin yllättävän laaja. Kirjoitin itse noin viidesosan teoksen teksteistä. Lisäksi editoin suurimman osan muiden kirjoittajien teksteistä ja haastattelin erikseen 13 aikuista kaksos- ja kolmossisarusta. Yllätyksiäkin prosessiin mahtui. Suurimpana se, että en aluksi täysin ymmärtänyt sitä, mitä merkitsee lähteä yhteistyöhön tiedekustantajan kanssa. Kuvitelmani oli ollut, että kirjasta tulee kokoelma kokemuskertomuksia, joita täydentävät tutkijoiden laatimat tietolaatikot. Nyt mentiinkin tiedeartikkelit edellä, tutkimuksen tulokset ilmaistiin täsmällisesti eikä lähdeviittauksissa oikaistu missään kohtaa. Tosin runsaasti kokemuskertomuksiakin tuli mukaan. Enpä osannut ajatella sitäkään, miten paljon yhteydenpito ja tekstien työstäminen parinkymmenen kirjoittajan ja 13 haastateltavan kanssa vie aikaa.

Kustantajan toiveesta käsikirjoitukseen tuli täydennyksiä määräpäivänkin jälkeen. Ajoittain olin osaamiseni äärirajoilla kirjoittaessani yhden toimittajan kanssa lisätutkimusartikkelin. Kustannussopimus tehtiin vasta täydennysten jälkeen.

Sain kokea monia huippuhetkiäkin. Toimituskunnan kanssa työskentely sujui mukavasti.  Kustannustoimittajani oli rautainen ammattilainen, ja vieläkin ihmettelen, miten hienosti koko tekijäjoukko sitoutui kirjaan. Apurahani jopa mahdollisti kuukauden työskentelyjakson Kroatian Podstranassa.

Miten oma kirjoittamiseni sujui? Aina ei sujunutkaan, kirjoitin teksteistäni lukemattomia versioita. Monikkosisarusten haastattelujen kirjoittamisessa taistelin kertomuksen muodon kanssa, sillä halusin aluksi tiivistää tekstiin monikkosisarusten yhteisen kokemuksen ja vasta sitten päästää kunkin erikseen ääneen. Näkökulmatekniikan opintoja tuli siinä kohtaa ikävä. Tarinallistaminen auttoi saamaan useiden kirjoittajien tutkimusartikkelit ja kokemuskertomukset monien välivaiheiden jälkeen loogiseksi kokonaisuudeksi. Tekstin tiivistämistä kyllä opin. Tuttu aihe helpotti kirjoittamista ja kirjoittajien löytämistä.

Onnistumisen avaimina pidän näitä: intohimo aiheeseen, joukko sitoutuneita tekijöitä, kirjoittamisen perusopinnot ja kesäkoulu, työnantajan ja kustantajan myönteinen asenne, kustannustoimittaja, selkeä aikataulusuunnitelma ja taloudellinen tuki (aikuiskoulutusraha, apuraha tai päivätyö).

 Nyt on helppo hymyillä, sillä Kumpula, Kaprio, Lavikainen ja Moilanen (toim.) Kiehtovakaksosuus: monikkosisarusten elämää (Gaudeamus) julkaistiin tammikuussa. Kirjan palaute on ollut innostunutta ja kirjaa on pidetty mukaansatempaavana.

Ulla Kumpula

Käsillä kaiverrettu, aivoihin ajateltu – Oppimispäiväkirja osa 3/3

Tässä julkaisusarjassa esitellään kolme oppimispäiväkirjaa, jotka on kirjoitettu Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -jaksolla syksyllä 2019. Julkaisusarjan päättää anonyymi esseemuotoinen oppimispäiväkirja.

Kuva: Philip Swinburn

Käsillä kaiverrettu, aivoihin ajateltu

Kirjoittaminen jatkaa vanhaa kaunopuheisuuden perinnettä. Aristoteles (1447b–1448a) liittää kirjailijoiden hyvin tuntemassa Runousopissa proosan ja runouden kielillä tehtävän taiteen osaksi taitoja (kreik. tekhne), joilla on omat lainalaisuutensa ja piirteensä mutta jotka yhtä kaikki ovat taitoja.

Taide- ja taito-sanojen käsitehistoria on pitkä ja mutkikas (ks. Pitkänen 2019) eikä sen käsittely koko laajuudessaan ole tämän oppimistehtävän päämäärä. Sen sijaan tästä historiallisesta oivalluksesta tekemäni havainto on.

Aloittaessani ensimmäisen luovan kirjoittamisen kurssini tiesin valehtelematta jo melko paljon kirjallisuudesta, luovuudesta ja kirjoittamisesta. Tätä taustaa vastaan olisi luonnollista kysyä, mitä edes odotin oppivani. Vastaukseni oli, en tiedä, mutta jollakin on täydennettävä sitä, mikä ei ole täydellistä. Suoraviivainen ihminen voisi sanoa, että lähdin mukaan avoimin mielin ja vailla suurempia odotuksia. Mutta koska kyse on opiskelusta, jotainhan täytyy tapahtua: muutoksen, muotoutumisen, uusiutumisen.

Kurssin kuluessa työskentelin tekstien parissa, mutta en erityisemmin ajatellut, mitä ne minulle opettivat. Runouden kirjoittaminen avasi tekstuaalista ääntä, proosa pakotti pohtimaan lauseiden poljentoa. Esittelyissä ja keskusteluissa puhdistettiin tekstin sosiaalisen jakamisen tukoksia. Kaikki tehtävät vaativat keskittymistä yhteen päämäärään, eikä niiden keskellä liiemmin tullut mieleen pohtia tarkoituksia tai tiedon konstruointia.

Tekstilajien kokeilu osoittautui hauskaksi puuhaksi, sillä esimerkiksi draama on itselleni vaivalloinen taiteen muoto kaikkine muodollisine piirteineen (ks. Lintunen 2012; Vacklin & Rosenvall 2015). Jälleen kerran oman mukavuusalueen ulkopuolelle pakottaminen tuntui tuottavan suurinta aivojen kipristelyä, joka lopulta on varmin merkki oppimisprosessista. Jälleen kerran, kun minut on pakotettu kääntämään tekstini jotain kohti, ampumaan sitä merkkisarjalla, tulituksen keskellä alkaa paljastua muotoja, jotka toki ovat olleet olemassa jo aiemmin mutta joita ei ole huomannut. Sormet vain liikkuvat ja kaikki tapahtuu kuin itsestään.

Mutta niin, entä alussa mainittu tekhne, tekniikka, taito; siis käsite, jota tämä teksti käsittelee. Kirjoittajan taito on kykyä käsitellä ajatuksia ja pukea niille merkkitakit ja -housut ja laittaa ne kyykkäämään pilkkujen tahtiin. Jotain sellaista olen kai oppinut, vaikka minun on todella vaikea näyttää sitä itselleni. Sellaisia taidot ovat: niitä ei voi selittää eikä niitä voi typistää tietoon. Vaikka olen Runousoppini tavannut, ei tankattu tieto ole suoraan muuttunut käsien liikkeiksi näppäimistöllä taitavina ketjuina. En halua valehdella, että oppimiseni olisi ollut välähdyksenomaisia ”Ahaa!”- elämyksiä tai edes varsinaisia oivalluksia. Mutta en osaa myöskään uskoa, että en olisi oppinut mitään.

Olen jälleen huomannut, että taidot eivät kehity tyhjiössä. Vaikka kuinka kirjoittaisin, en usko, että kirjoittamiseni juuri kehittyisi, ellen myös lukisi, lähettäisi ja vastaanottaisi. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat ihmisen luontaista halua tietää ja tuntea toinen ihminen; siis kommunikaatiota, jonka asymmetria on yksinään mahdotonta. Kuten Miisa Jääskeläinen (2005, 88) asian ilmaisee: ”Kun teksti aloittaa julkisen elämänsä, kirjoittaja menettää yksinoikeutensa määritellä, mistä siinä onkaan kysymys – –.” Toisin sanoen teksti saa mahdollisuutensa viestiä kaikki (mahdolliset) merkityksensä vasta, kun sillä on lukija, joka ei ole kirjoittaja itse.

Esseisti ja kirjallisuuden professori Kuisma Korhonen (2011, 9) kirjoittaa mainiossa Lukijoiden yhteisössään: ”Sanat eivät ole vain kasa kolikkoja, joilla ostan itselleni merkityksiä. Toiset ihmiset eivät ole vain kohteita halulleni. – – Kirjoituksen voimalla vaihdan ammattia, sukupuolta, kulttuuria, lennän toisilla mantereilla, virnistän apinan hampailla, keskustelen kuolleiden kanssa, – – kaiken tämän teen sinun tajunnassasi, sinun aivojesi hermoradoissa.” Kirjoittamisen ja lukemisen vastavuoroisuus on motiivi kahdella tapaa: Se motivoi halun tietää ja halun kertoa. En usko, että ilman lukijoita ja keskustelukumppaneita kirjoittamisestani olisi tullut yhtään mitään.

Kokonaisuudessaan kurssi on ollut minulle kuin verstas, jossa olen saanut sorvailla erilaisia tekstejä ja kuulla muiden ajatuksia niiden ulkomuodosta. Näiden metaforien valossa näen oman oppimiseni taidollisena: käsityöläisyytenä, joka on toki kirjallisuuden kontekstissa vaalittu vertailukohta (ks. Parkko 2012, 60). Taaksepäin katsoen se on kenties juuri sitä, mitä kurssilta odotin. Sillä eihän kukaan halua olla ”kirjoittaja” teoriassa – käsitteellistä tietoa millään muotoa väheksymättä – vaan tietonsa taidoiksi jalostanut Kirjoittaja.

Lähteet:

Aristoteles 2012. Runousoppi. Suom. Paavo Hohti. Gaudeamus: Helsinki.

Jääskeläinen, M. 2005. Sana kerrallaan. Helsinki: WSOY.

Korhonen, K. 2011. Lukijoiden yhteisö. Ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä. Helsinki: Avain.

Lintunen, J. 2012. Dramaturgian perusteita. Opetusmoniste.

Parkko, T. 2012. Runouden ilmiöitä. Helsinki: Avain.

Pitkänen, R. 2019. Taiteen ja taidon väärästä ja oikeasta historiasta. Julkaistu niin & näin 1/2019.

Eurooppalaisen filosofian seura ry: Tampere, 19–22. Vacklin, A. & Rosenvall, J. 2015. Käsikirjoittamisen taito. Helsinki: Like.

Sarjan aiemmat tekstit:
Maria Oravakangas: Ympäristö synnytti tarinan − Oppimispäiväkirja osa 2/3
Mari Maasilta: Rippituolissa − Oppimispäiväkirja osa 1/3

Ympäristö synnytti tarinan – Oppimispäiväkirja osa 2/3

Tässä julkaisusarjassa esitellään kolme oppimispäiväkirjaa, jotka on kirjoitettu Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -jaksolla syksyllä 2019. Toisena tekstinä julkaistaan Maria Oravakankaan oppimispäiväkirja. Pääset lukemaan koko oppimispäiväkirjan klikkaamalla kuvan alta löytyvää linkkiä.

Lue Maria Oravakankaan oppimispäiväkirja kokonaisuudessaan.

Sarjan aiemmat tekstit:
Mari Maasilta: Rippituolissa − Oppimispäiväkirja osa 1/3

Rippituolissa – Oppimispäiväkirja osa 1/3

Kuva: Green Chameleon

Oppimispäiväkirja ei tekstilajina nöyristele. Parhaimmillaan se on ilmaisun, muodon ja reflektion synteesi, joka syventää oppimista, itsetuntemusta ja kirjoittajana kehittymistä sekä antaa opettajalle palautetta kurssista. 

Tässä julkaisusarjassa esitellään kolme oppimispäiväkirjaa, jotka on kirjoitettu Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -jaksolla syksyllä 2019. Toivottavasti ne toimivat avartavina ja innostavina esimerkkeinä erilaisista oppimispäiväkirjatoteutuksista!

Julkaisusarjan aloittaa Mari Maasillan teksti.

Rippituolissa

MINÄ: Isä, haluaisin ripittäytyä. Minulla on paljon tunnustettavaa Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat-kurssin tekemisistäni.

PAPPI: Et olekaan liian usein täällä näyttäytynyt. Mikä mieltäsi piinaa, lapseni?

MINÄ: Siinäpä se, mikään ei piinaa. Olen antautunut kirjoittamisen hurmalle ja unohtanut sinut. Se runoharjoituskin…

PAPPI: Sinäkö runoilet? Eihän se kuulu repertuaariisi.

MINÄ: Mutta innostuin niin Tommi Parkon kirjasta Runouden ilmiöitä (2012). Sen ansiosta aloin nähdä runoja kaikkialla. Omaan runooni yritin saada erityisesti rytmiä, liikettä ja visuaalisuutta.  Rytmin muutokset toin esille esimerkiksi siirtymällä ensimmäisen säkeen passiivisesta 'nukkua'-verbistä toisessa säkeessä aktiivisempaan tanssia-verbiin. Kummankin verbilauseen jälkeen toistin kertosäkeenomaisesti kolmea minulle tärkeää sanaa: juna (joka symboloi matkustamista), metsä (luonnon metafora) ja kirja (symboloi sekä lukemista että kirjoittamista). Matkan etenemisen toin esiin visuaalisesti siirtämällä rivin aloituskohtaa seuraavassa säkeistössä edemmäksi. Pelkästään välimerkkejä, tavu- ja ajatusviivoja kokeilin useilla eri tavoin ja mielestäni ne lopulta välittivät junan liikkeen rytmiä…

PAPPI: Lapsi, lapsi! Sinä lankeat selittämisen syntiin. Tulkinta syntyy lukijan mielessä, sinä et siihen selittämiselläsi voi vaikuttaa (Jääskeläinen 2002, 88).

MINÄ: Sitten oli se kertomus. Sitä kirjoittaessani lähdin liikkeelle todellisesta muistostani, mutta etäännytin sen valitsemalla kertojaksi toisen henkilön, joka kirjoittaa kuvitteelliselle minälleni yksikön toisessa persoonassa. Hän muistaa minun puolestani. Ja hän muistaa ehkä toisin kuin minä olisin muistanut (Jääskeläinen 2002, 93-94). Halusin kokeilla tätä persoonamuotoa, koska sitä käytetään melko vähän kaunokirjallisuudessa. Muistojen lisäksi, kiinnitin huomiota faktojen oikeellisuuteen: tutkin karttaa ja etsin unohtunutta matkareittiäni. Katselin myös vanhoja valokuvia selvittääkseni, minkälaiset hiukset tai pukeutumistyyli minulla oli kolmekymmentä vuotta sitten. (Havaste 2017, 87-88; Jääskeläinen 2002, 81-83.)

PAPPI: Mutta sittenhän teit hyvin. Noudatit opettajilta saamiasi ohjeita. Saat synninpäästöni. Oliko sydämelläsi vielä muuta?

MINÄ: Draamakohtauksen kirjoittaminen oli aivan uutta, haastavaa se oli mutta niin hauskaa. Olen pahoillani Isä, mutta nautin siitäkin. Otin lähtökohdaksi aiemmin kirjoittamani novellin aihion, jossa - nyt kun sitä uudelleen katsoin - ei ollut juuri lainkaan dialogia. Piti siis oppia kirjoittamaan sellaista dialogia, joka toisi esiin henkilöiden persoonan ilman että tekstiin sisältyy henkilöiden kuvailua. Kokeilin erojen esiin tuontia kielen avulla ja määräsin toisen päähenkilöni puhumaan tamperetta, kun taas toinen puhui tavallista yleiskieltä. Joitain asioita jouduin tarkistamaan Pipa päässä rotvallir reunalla -sanakirjasta ja pakko tunnustaa, että kiusasin myös tampereenkielisiä ystäviäni. Oliko se paha, Isä?

PAPPI: Ovatko he vielä ystäviäsi? Muistitko antaa heille myös vastapalautetta?

MINÄ: Toki, toki. Nytkin olen lähdössä kirjoittajaystäväni kanssa kahville ruotimaan hänen novelliaihiotaan. Mutta saanko keroa vielä vähän siitä draamasta? Henkilöiden välisen konfliktin lisäksi tavoitteenani oli kuvata myös Uolevin sisäistä konfliktia: hänhän näytti ulkoisesti hakevan uutta naisseuralaista, mutta ei henkisesti ollut päässyt eroon entisestä naisystävästään Riikasta. Palautteen perusteella tämä ei ehkä täysin toteutunut, mutta en myöskään halunnut muokata konfliktia eksplisiitimmäksi, kuten Kaisa ehdotti, koska se ei mielestäni sopinut Uolevin persoonaan.  

PAPPI: Hyvä, hyvä, lapseni. Sinun täytyykin vahvistua kirjoittajana. Itse tiedät, mitä haluat teksteilläsi välittää. Jokaisen palautteen ei pidä antaa vaikuttaa, vaikka ne nöyrästi onkin otettava vastaan.

MINÄ: Menin tapaamaan erästä näytelmäkirjailijaakin, sillä Tampereen Työväenteatterissa julkistettiin Sirkku Peltolan uusi näytelmä Koiran morsiamet (2019) ja siellä oli mahdollista seurata näytelmän joitain kohtauksia. Oli kiinnostavaa kuulla Peltolan kertovan työskentelyprosessistaan ja lukea sen jälkeen hänen näytelmänsä. Näytelmä oli täysin ilman parenteeseja, joten päätin itse kokeilla samaa. Tällainen käsikirjoitus antaa mielestäni enemmän tilaa ohjaukselle. Keskustelin parenteesein poisjättämisestä ja murteen käyttämisestä myös Kaisan kanssa. Rukoilethan, Isä, myös opettajiemme puolesta? He tekevät hyvää työtä, kun jaksavat vastata kysymyksiimme.

PAPPI: Opettajat ovat taivaallisen isän erikoissuojeluksessa, kyllähän sinä sen tiedät.

MINÄ: Esseetä kirjoittaessani sain rangaistuksen siitä, että olin liiaksi ilotellut kurssin muiden tehtävien parissa. Muistin, että työtähän tämä vain on. Esseiden kirjoittaminen on minulle tuttua palkkatyöni kautta, mutta nyt piti yrittää kirjoittaa kaunokirjallisuuden tyylikeinoja hyväksikäyttäen. Siihen en pystynyt! Selkäytimeeni ovat iskostuneet tieteellisen esseen kirjoitusohjeet, joten niitä noudatin tälläkin kurssilla. Rukoilethan minulle voimaa, että jaksaisin uudistua? - Ai niin, Isä, sinäkin varmaan pitäisit Jussi Tikkasen (2019) esseestä Suden hammas, jonka löysin Suomen Luonnosta. Se kurkottaa asiantuntija-artikkelia pidemmälle ja oli lehdessä oikein nimetty esseeksi. 

PAPPI: Kiitos vihjeestä, lapseni, mutta taidan pysytellä taivaallisissa teksteissä.

MINÄ: Sitten annan sinulle toisen vihjeen: Olli Löytty analysoi Luukkaan jouluevankeliumia eräässä Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisussa lähiluvun keinoin. Siitä varmasti pitäisit.

PAPPI: Johan nyt, tässähän menevät roolit sekaisin. Minä olen täällä rippituolissa neuvomassa sinua, et sinä minua. Eikä Löytyn artikkeli edes kuulunut tuon kurssisi lukemistoon.

MINÄ: Anteeksi, Isä. Mutta kun olen niin innoissani. 

PAPPI: Saat anteeksi, lapseni. Mene nyt, Pyhä Lucia sinua suojelkoon.

Kirjallisuus

Havaste, P. 2017. Historiallinen romaani tiedon lähteenä. Teoksessa Hiidenmaa, P. (toim.) T niin kuin tietokirjallisuus. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja. Helsinki: Äidinkielen opettajain liitto, 87–100.

Jääskeläinen, M. 2005. Sana kerrallaan. Helsinki: WSOY.

Löytty, O. 2012. Kertomuksen ihme. Teoksessa K. Kurikka, O. Löytty, K. Melkas & V. Parente- Čapková (toim.) Kertomuksen luonto. Nykykulttuurin tutkimuksen julkaisuja 17. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 87–92.

Parkko, T. 2012. Runouden ilmiöitä. Helsinki: Avain.

Peltola, S. 2019. Koiran morsiamet.

Tikkanen, J. 2019. Suden hammas. Suomen luonto, no 7, 24-30.